Puistosota
1971 Puistosota
Cygnaeuksen aikaista puistoa oltiin kaatamassa yliopiston uudisrakentamisen tieltä. ”Ei omelettiakaan tehdä munaa rikkomatta”, Alvar Aalto oli todennut kaksitoista vuotta aikaisemmin, jolloin sivistyksen pyhät puut viimeksi olivat olleet vaarassa. ”Vain nilkkojeni kautta saha käy tämän kuusen kylkeen!” Kyllikki Penttilä, rehtori Aarni Penttilän puoliso, oli silloin pannut vastalauseensa, kun seminaarikuusi – Cygnaeuksen tammen ohella – oli ollut vaarassa jäädä vastavalmistuneelle päärakennukselle johtavan tien alle.
Vuonna 1971 kyse olikin kokonaisen kulttuurihistoriallisesti arvokkaan puiston pirstomisesta uudisrakennusten alta. Päärakennuksen siivessä sijainnut kirjasto oli paisunut uusista tieteenaloista ja vanhoista vapaakappaleoikeuksista, ja rakentamisen neuvottelukunnassa oli havahduttu kasvavan yliopiston tilatarpeeseen: pitikin saada kirjasto, hallintorakennus ja humanististen tieteiden laitosrakennus, mahdollisesti kaksi, mahdollisimman pian. Arto Sipiselle annettiin Seminaarinmäen uudet rakennukset suunniteltaviksi, sillä oli kiire; Aalto oli vetäytynyt hankkeesta ja Sipinen voittanut pohjoismaisen kilpailun yliopiston uusista laajenemisalueista. Kun yliopistoväelle ja kaupunkilaisille paljastui, mitä Sipisen piirroksissa puiston kohtaloksi kaavailtiin, nousi kansanliike. Puistosota puhkesi.
Opetusministeriön alaisessa yliopiston rakentamisen neuvottelukunnassa toimi valtion rakennushankkeista vastaavia viranomaisia yhteistyössä paikallistason ja arkkitehtikunnan edustajien kanssa. Yliopistolla oli uudisrakentamisessa ainoastaan lausunnon antajan osa. Se ei pystynyt valvomaan neuvottelukuntaa, jota syytettiin salakähmäisyydestä. Puhuttiin sensuurista ja uutispimennosta ja teknokraattisesta harvainvallasta. Neuvottelukunta puolustautui puheenjohtajansa professori Asko Vilkunan suulla: se olisi ajanut avoimempaa tiedotuspolitiikkaa, mutta yliopiston suunnitteluneuvosto ei ollut siihen suostunut.
Puiston puolustajat vaativat paluuta Aallon kunnianhimoiseen suunnitelmaan, jossa kirjasto–hallinto-rakennus olisi edennyt terassimaisena kompleksina päärakennukselta harjulle asti. Neuvottelukunta torjui tämän epärealistisena; se oli alun perin pitänyt Aallon suunnitelmaa liian kalliina, ja Aalto oli jo vetäytynyt. Yliopiston hallintokollegio ehdotti, että kirjasto ja hallintorakennus sijoitettaisiin yliopistoalueen rajalla paikoitusalueen kohdalle ja laitosrakennus Seminaarinkadun varteen rinteeseen, jossa oli kasvimaa.
Ylikirjastonhoitaja Eeva-Maija Tammekann kirjoitti, että uusi kirjasto kuuluu vanhalle kampusalueelle. Jos uutta ei rakenneta, kirjaston ”käyttäjäkuntaa joudutaan radikaalisti rajoittamaan”. Kaupunkilaisten aggression oikea kohde olisivat ”liikennejärjestelyt”, jotka pirstovat yliopistoaluetta niin pahoin, että yliopiston on pakko joko uhrata osa puistoa tai luopua kirjastosta. Liikennejärjestelyillä ylikirjastonhoitaja tarkoitti diplomi-insinööri Pentti Polvisen 1965 valmistunutta ja 1968 hyväksyttyä liikennesuunnitelmaa: yliopiston takaa vedettäisiin moottoritie, jonka yhdystietä varten Minna Canthin katua pitäisi jatkaa. Ylioppilaskunta järjesti uudisrakentamista ja liikennesuunnittelua ruotivan keskustelutilaisuuden.
Puiston aktiivisin puolustaja oli latinan professori Päivö Oksala. Hän totesi, että opiskelijat olivat nimenneet suunnitelman Vilkunan mukaan ”FI-ASKOKSI”. 1960-luvulla Oksala oli tunnettu Jyväskylän Kesän radikaalien opiskelijahappeningien suitsimisyrityksistä. Nyt hän tarvittaessa kiipeäisi luonnonsuojelijoiden kanssa puuhun.
Hassinen, Pekka: Oi kuvatuksia ja mielijuohteita - Tarinoita Jyväskylän yliopiston ja sen edeltäjien vaiheista. Jyväskylän yliopiston museon julkaisuja 21. Saarijärvi 2013.
