Kaarle Oksala

1933 Oksalan pedagogiikka

Opettaessaan psykologiaa Helsingin suomalaisessa normaalilyseossa vuonna 1901 Kaarle Oksala kertoi oppilailleen suuren uutisen: Wilhelm Wundt oli aloittanut Saksassa kokeellisen psykologian tutkimukset! Oppilaat panivat opettajan intomielen merkille, mutta heidän oli työläämpää eläytyä siihen. Tunnilla käytetty oppikirja joka tapauksessa oli vanhentunut, se ei tuntenut kyseistä Wundtia lainkaan. Psykologian murroksesta avautui Oksalan mielestä näkymiä myös kasvatustieteelle, jota kohtaan hän tunsi intohimoista mielenkiintoa. Kasvatustiede ja opetusoppi voisivat herätä horteestaan uudelle vuosisadalle.

Lehtori Oksala oli hankkinut itselleen laajat tiedot Helsingin, Leipzigin ja Hampurin yliopistoista sekä kasvatustieteessä että filosofiassa. Seminaarin opetustyössä Oksalan tieteellisellä intohimolla oli ollut myös käytännöllisiä seurauksia. Se oli leimaa-antavaa koko oppilaitokselle kolmenkymmenen vuoden ajan aina suurlakkovuodesta 1905 lähtien. Seminaarin täyttäessä seitsemänkymmentä vuotta samana vuonna kuin Oksalalla oli 60-vuotispäivät Kansakoulun lehti halusi nostaa suurelle yleisölle tuntemattoman Oksalan Uno Cygnaeuksen ja Mikael Soinisen uudenaikaiseksi manttelinperijäksi. Kun Cygnaeus oli kansakoulun isä ja viimeksi mainittu oppivelvollisuuden tuoja, lehtori Oksala nähtiin ”nykyaikaisen alakansakoulumme luojana”. [--] ”Kasvattava alakansakoulu on lehtori Oksalan suunnitelma ja sen sisäinen työ hänen järjestämänsä.” Jyväskylässä opetusoppi oli 1910-luvulta 1930-luvulle ”Oksalan pedagogiikkaa”, lehtorin luovasti täydentämää ja päivittämää herbartilaisuutta, joka meni Jyväskylän kesäyliopistossa täysille saleille ja opiskelijoiden kertoman mukaan antoi myös hyviä eväitä opettajantyöhön.

Mutta miten Oksala ”eksisteerasi” ylikehittyneen tiedollisen minänsä ulkopuolella? Monesti ”Okun” keskimittainen, hieman hintelä hahmo nähtiin mietteliäänä kapuamassa Älylän kaupunginosasta Seminaarinmäelle. Luennoidessaan hän oli vakava ja antoi itsestään hieman pikkutarkan kuvan. Silti hän ei ollut koskaan ulkokohtainen, vaan innostunut. Hän puhui selkeästi ja perinpohjaisesti. Hänen huumorinsa saattoi olla pisteliästä.

Kerran ”Oku” halusi, että joku opettajakokelaista pitäisi esitelmän – opettajan auktoriteetista. Vapaaehtoisia ei ilmaantunut tähän tehtävään, joten Oksala ehdotti arvontaa. Se sopi mainiosti opiskelijoille. Oksala kuitenkin pysähtyi herra Laukkalan kohdalle ja käski tätä pitämään esitelmän. ”Jos arpa minulle lankeaa”, Laukkala myöntyi, mutta Oksala vain taputteli sormiaan vastakkain ja sanoi: ”Minä olen se arpa.”

Entä millainen Oku oli kotonaan Älylässä, vaimonsa Ainan (s. Sirén) ja seitsemän lapsen: viiden pojan ja kahden tytön kanssa? Millainen hän oli kälynsä Fannyn käydessä kylässä? Fannylla oli niin ikään seitsemän lasta: viisi poikaa ja kaksi tyttöä. Ainan sisko oli naimisissa seminaarin viimeisen johtajan Juho Mikael Mikkolan kanssa. Molemmat sisarukset olivat opettajattaria. Fanny ja ”Mikko-setä” asuivat myös Älylässä. Parhaimmillaan kahden eri residenssin väliä vilisti siis neljätoista serkusta pitkin Älylän pihateitä. Oksalan lapset olivat luonnollisesti keskenäänkin kilpailuhenkisiä ja mittelivät paitsi fyysisen pelin myös älyn kentillä. Kolme heistä, Ohto, Päivö ja Tarvo, päätyivät sittemmin professoreiksi isänsä tapaan.

Hassinen, Pekka: Oi kuvatuksia ja mielijuohteita - Tarinoita Jyväskylän yliopiston ja sen edeltäjien vaiheista. Jyväskylän yliopiston museon julkaisuja 21. Saarijärvi 2013.