Nykykulttuurin tutkimuskeskuksen julkaisuja

Broilerina kasvatettu kana on maailman yleisin lintu ja yleisin selkärankainen tuotantoeläin. Eläviä broilereita ei näe juuri missään, mutta kuolleita broilereita ja heitä koskevaa puhetta on kaikkialla, kaunokirjallisuutta myöten. Millaisia kulttuuri sia syitä on broilerin lihan suursuosion taustalla? Kaunokirjallisuus osoittaa, että broilerintuotanto on kietou tunut osaksi kulttuurisia käsityksiä sukupuolesta, seksuaali suudesta, perheestä, hoivasta ja työstä. Kanoja äärimmäisellä väkivallalla kohtelevasta teollisuudenalasta on muutamassa vuosikymmenessä tullut vaikuttava mutta usein huomaama ton osa suomalaista kulttuuria. Kirjallisuudessa pohditaan kuitenkin yhä useammin, miten kanojen ja ihmisten välisiä suhteita voisi ajatella ja rakentaa uusilla tavoilla. Broilerikulttuuri tarkastelee broilerien kuvauksia vuosina 1969–2019 julkaistuissa suomenkielisissä romaaneissa, novel leissa ja sarjakuvissa. Se on ensimmäinen suomenkielinen kriittistä eläintutkimusta edustava teos kirjallisuudentutki muksessa. Siinä kysytään, miltä nykykirjallisuus näyttää, kun sitä tarkastellaan eläinteollisuuteen keskittyen. Kirjal lisuuden broilerikuvauksia analysoimalla käy ilmi, millaiset käsityk set kanoista ovat vallitsevia ja miten eläinkäsitykset ovat muuttuneet. Helinä Ääri on Turun yliopistossa väittelevä kirjallisuuden tutkija.

Ihmiskunnan olemassaolo vaatii nykyistä tasavertaisempaa yhteiseloa muun luonnon kanssa. Luontosuhde elääkin kiinteässä yhteydessä sekä kriisin eksistentiaaliseen uhkaan että sen voittamisen mahdollisuuteen. Jotta voisimme ymmärtää ihmisten luontosuhteita, tarvitsemme monitieteistä yhteistyötä. Suhdetta muovaavat paitsi luontokokemukset, myös kulttuuriset representaatiot, taidekokemukset ja tieto luonnosta. Teos lähestyy aihepiiriään taiteentutkimuksen, taiteen ja ekologian näkökulmista ja esittelee eri tutkimusmenetelmiä. Elokuvien ja ääniteosten vastaanottotutkimukset sekä taiteellisia ja ekologisia menetelmiä yhdistävät työpajat avaavat uusia keinoja luontosuhteiden ja luonnon monimuotoisuuden tarkasteluun. Kirja vie ekokritiikkiä empiiriseen suuntaan ja yhdistää luovasti taideperustaisen tutkimuksen ja ekologian lähestymistapoja. Monitieteisestä tutkimuksesta kertova teos sopii kaikille, jotka ovat kiinnostuneita humanistisesta ympäristötutkimuksesta, taideperustaisesta ympäristökasvatuksesta, ekologiasta ja luonnonsuojelutieteestä.

Teos on ensimmäinen intermediaalista kirjallisuutta ja kirjallista intermediaalisuutta käsittelevä suomenkielinen kokonaisesitys. Kaikenlaiset mediat, myös kirjalliset, limittyvät teknologioiden moninaistumisen myötä yhä tiiviimmin arkeen ja elämään. Laajimmillaan intermediaalisuus viittaa kaikkiin sellaisiin ilmiöihin, joihin tavalla tai toisella liittyy useampi kuin yksi media. Mediaalisuuden painoarvo merkityksen muodostumisessa, taiteessa, kulttuurissa, vallankäytössä ja politiikassa kasvaa alati. Intermediaalisen kirjallisuuden aiheet liikkuvat H. P. Lovecraftista Puluboihin ja Don DeLillosta The League of Extraordinary Gentlemeniin. Myös kirjallista hiljaisuutta, kinekfrastisia novelleja, Eino Ruutsalon ABC 123 -elokuvaa ja digitaalisten ympäristöjen transmediaalisuutta tarkastellaan omissa artikkeleissaan. Samalla kirjassa tutkitaan intermediaalisuuden käsitteitä niin kulttuurisesti, historiallisesti kuin paradigmaattisestikin. Tämä vertaisarvioitu artikkelikokoelma osoittaa intermediaalisuuden ”keskellä”, ”välissä” ja ”seassa” liikkuen, miten paljon mediaalista variaatiota kirjallisuus sisältää ja kuinka monenlaisia kirjallisia medioita on olemassa. Mitkä oikeastaan ovat konventionaalisesti erillisiä medioita? Konventiot ovat muokattavissa ja rajat on aina mahdollista piirtää uusiksi.

Ero ja immersio on filosofinen ja kulttuurinen tutkimus aineellisen artefaktin ongelmasta ja materiaalisen mieltämisen ehdoista. Teos avaa uudenlaisen tavan hahmottaa aineellisuutta ja aineellis-ruumiillista. Uudentyyppinen ajattelu vaatii myös uusia käsitteitä; tällainen on esimerkiksi deferentiaalisuus. Deferentiaalisuuden mukaan käsitteet eivät niinkään viittaa kohteisiinsa maailmassa, vaan hybridisoiviin lähteisiinsä aineellis-ruumiillisessa immersiossa. Ne on ymmärrettävä erontoisina rinnakkaisuuksina eikä identifioivina sisäkkäisyyksinä. Historiallisesti suhteellisen nuoreen artefaktin käsitteeseen on tullut materiaalisuuksien kasvun myötä sen painon sivuuttavaa itsestäänselvyyttä, kuten tapahtui ikivanhalle olemisen käsitteelle Heideggerin käänteentekevän huomion mukaan. Teoksessa kritisoidaan modernin kulttuuria artefaktin konstituutioharhasta ja kysytään, mikä on ideaalisesti rakennetun konstituution sivuuttama artefaktin luonto. Saako ”tiedettynä tehdyistä ja tehtyinä tiedetyistä”, vinhaan vaihtuvista sinikopioartefakteista koostuva ympäristö meidät kuluttamaan luontoa symboliseksi typistettynä? Artefaktin käsite ei ole kriisiytynyt ekologisen kriisin myötä. Onko se siis osallisena ekologisessa kriisissä? Pekka Hassinen on Jyväskylän yliopistossa väittelevä tutkija ja kirjailija.

Fantasia. Lajit, ilmiö ja yhteiskunta on ensimmäinen laaja suomenkielinen fantasiakirjallisuuden historiaa, alalajeja ja nykytrendejä käsittelevä oppi- ja tietokirja. Teos esittelee lajihistoriaa tyypillisten aiheiden ja klassikkoteosten avulla, mutta myös fantasian vuorovaikutusta muiden lajien ja lajeihin ja taiteiden kanssa sekä fantasian kulttuurisia merkityksiä. Kirja tarjoaa vastauksia sellaisiin perustavanlaatuisiin kysymyksiin kuin ”mitä fantasia on”, ”millainen on fantasian traditio”, ”mitä ovat fantasian erilaiset kulttuurit”, ”miksi fantasiaa luetaan” ja ”miksi ja kuinka fantasiaa tutkitaan”. Miten fantasia tai fantastinen eli mielikuvituksellinen on noussut niin merkittävään asemaan alati teknistyvässä ja kylmien arvojen hallitsemassa maailmassamme? Tarjoaako fantasia suurten massojen toivomaa eskapismia eli todellisuuspakoa, joka juurikin etäännyttää tästä kylmästä reaalimaailmastamme? Onko fantasia kenties viimeinen vaihtoehto, jonka avulla yritetään paeta raskasta todellisuuttamme, vai onko se päinvastoin keino käsitellä keskeisiä yhteiskunnallisia ja eettisiä kysymyksiä tai perustavia identiteettiongelmia ja toiseuden haasteita? Teos osoittaa, että se on näitä kaikkia ja paljon muutakin.

Mitä on taiteentutkimus humanismin jälkeen? Miksi tutkia kirjallisuutta, kun maailma tuntuu palavan? Taiteen ja kulttuurin tutkimuksessa on tavattu keskittyä ihmiseen: ihmisen kokemukseen, historiaan ja luomuksiin. Sotkuiset maailmat esittelee posthumanistisen filosofian ja taiteentutkimuksen suuntauksia, jotka haastavat ihmiskeskeistä ajattelua. Teoksen artikkeleissa keskitytään posthumanismin soveltamiseen kaunokirjallisuuden, kuva- ja esitystaiteen sekä muiden kulttuuristen tekstien analyysissa. Samalla lukija haastetaan ajattelemaan tekstien ja maailman suhteita. Sotkuiset maailmat sopii korkeakoulujen opettajien ja opiskelijoiden käyttöön, mutta myös kaikille taiteen ei-inhimillisistä kytkennöistä kiinnostuneille lukijoille. Kirjoittajat ovat Turun yliopistossa työskenteleviä posthumanistiseen ajatteluun perehtyneitä kirjallisuuden- ja taiteentutkijoita.

Ubiikin sähköisen tekstuaalisuuden ja digitaalisen median vakiintuminen on saanut kirjailijoiden ja tutkijoiden huomion kiinnittymään jälleen kulttuurin perustekijään: painettuun kirjaan. Paperinen avaruus. Näkökulmia kirjaesineen ja kirjallisuuden materiaalisuuksiin on ensimmäinen suomenkielinen tutkimusjulkaisu, jossa keskitytään kirjallisuuden, erityisesti kirjan, materiaalisuuden kysymyksiin. Kirjaa materiaalisena oliona ja funktionaalisena ilmaisuvälineenä tutkivien vertaisarvioitujen artikkelien lisäksi teoksessa on mukana runoja sekä vapaamuotoisia esseitä.

Viime vuosisadan aikana susien esiintymisessä ja asemassa tapahtui suuria muutoksia. Syntyi monenlaisia käsityksiä susien käyttäytymisestä ja sijoittumisesta. Tässä kirjassa paneudutaan susien paikkoihin 1900-luvun Suomessa. Paikoilla tarkoitetaan sekä susiyksilöiden fyysistä sijaintia että sijaintiin liittyviä mielikuvia. Lähdesmäen tutkimus antaa uutta tietoa susien liikkumisesta maassamme ja sen rajojen yli. Se kertoo susien suhteesta ihmisen ja saaliseläinten elinpiireihin. Teos avaa ja purkaa käsityksiä, jotka liittyvät suden sijoittumiseen, maata halkovaan susirajaan, suteen erämaalajina sekä häirikkösusiin. Monet tarkastelluista mielikuvista syntyivät vasta 1900-luvulla. Ne vaikuttivat todellisten susien elämään, niiden tappamiseen ja suojeluun, mutta myös susilla oli osansa näiden käsitysten muotoutumisessa. Tutkimuksessa sudet ovat ihmisten lailla toimijoita ja historiallisia subjekteja. Kirja osoittaa susien paikkojen olleen ihmisten ja susien yhdessä usein väkivaltaisestikin muovaamia. Teos kertoo myös väkivallattomista keinoista sopeutua elämään susien kanssa esimerkiksi antamalla uutta tietoa 1970-luvulla alkaneesta susien suojelusta. Susien paikat näyttää, kuinka tärkeää tieto menneisyydestä on nykypäivän susisuhteen ymmärtämiselle.

Finnish writer Bo Carpelan (1926-2011) gained unparalleled recognition amongst Finland-Swedish readers at home and others worldwide for his work as a poet and novelist. Yet despite a good deal of his literary output having been translated into English, surprisingly little critical commentary exists for the English reader. This study seeks to fill that gap, discovering as it does the dialogic possibilities inherent in Carpelan's work. Eight scholars separately embarked on a common challenge: to use the critical methodology of Mikhail Bakhtin to read Carpelan's novel Urwind, which won the Finlandia Prize in 1993. The resulting discussions take on topics from art and music to time, to the borders between genres, as well as humanistic geography and the thematic of mid-life, many times stretching past Urwind to touch on other of Carpelan's texts. Bo Carpelan's richly textured novel, Urwind, and Mikhail Bakhtin's subtle theories of discourse are brought together in this stimulating and sophisticated collection of essays. The contributors approach Carpelan's work using all the ideas Bakhtin has placed at their disposal - dialogism, chronotope, carnival, polyphony, the unfinishedness of novels - but in an inquiring and open, rather than merely deferential, spirit. The result is one of the most interesting and subtle discussions of Bakhtin's relationship to modernist prose we have seen, a book that sheds light on Bakhtin's work as well Carpelan's.

Hulluus ja kulttuurinen mielenterveystutkimus pureutuu siihen, miten käsityksiä hulluudesta, mielenterveydestä ja poikkeavuudesta on eri aikoina ja eri paikoissa tuotettu kielessä, taiteessa ja kulttuurisissa käytänteissä. Artikkelikokoelmassa hulluuden rajojen määrittely nähdään historiallisena ja kulttuurisidonnaisena. Sitä lähestytään ilmiönä, joka kattaa laajan kirjon outoudesta patologiaan. Teos on syntynyt osana Jyväskylän yliopiston humanistisessa tiedekunnassa 2013 perustetun Kulttuurisen mielenterveystutkimuksen tutkijaverkoston toimintaa. Verkoston jäseniä on yhdistänyt tieteenalarajat ylittävä kiinnostus hulluuteen ja mielenterveyteen. Artikkeleissa hulluutta tarkastellaan elettynä, esitettynä, koettuna ja kerrottuna erilaisissa hoitokulttuureissa ja kulttuurituotteissa. Tutkimusaihe, tutkimustraditio, tutkimusala, valittu teoriatausta ja menetelmät muodostavat artikkeleihin omanlaisiaan viitekehyksiä ja siten myös käsityksiä siitä, minkälaisesta hulluudesta juuri tuossa yhteydessä on kysymys: sairaudesta, poikkeavuudesta, kokemuksesta, kerronnan tavasta tai yrityksestä nimetä, kohdata tai parantaa itselle vieras ja outo.

Marsalkka Mannerheim esiintyi usein uutisotsikoissa vuosina 2001–2014. Keskustelua synnytti aika ajoin Renny Harlinin ja Markus Selinin Mannerheim-suurelokuvahanke. Lööppeihin nousi myös Katariina Lillqvistin nukkeanimaatio Uralin perhonen, jossa Mannerheimia muistuttava hahmo seikkailee Keski-Aasiassa ja sisällissodan Suomessa, ottaa kirgiisinuorukaisen rakastajakseen ja teloittaa punaisten pahvikuvia. Kesällä 2012 tuli julki tieto Ylen Mannerheim-elokuvaprojektista, jossa Mannerheimia esittää tummaihoinen kenialainen. Kirjassa tarkastellaan näiden kolmen Mannerheim-aiheisen teoksen ympärillä käytyjä mediakeskusteluja, joissa produktiot sijoitetaan kulttuurin kentille eri tavoin. Erilaisten asemointien kautta hahmottuu kuva paitsi suomalaisen median ja kulttuurintuotannon kentistä myös eräänlaisesta mediatisoituneesta kansalaisuskonnosta.

Televisioformaatit ovat kulkeneet mukanani jo yli kymmenen vuoden ajan – välillä päätoimisen tutkimustyön kohteena, välillä sivujuonteena muiden töiden lomassa ja usein myös osana omaa katsomiskokemustani. Ensimmäisen kerran törmäsin formaatteihin, kun keräsin aineistoa televisiohistoriaa käsittelevää väitöstutkimustani varten. Viitteitä lisensoimattomista ohjelmakopioista tuli vastaan useissa eri lähteissä, mutta varhaisin virallisesti Suomeen hankittu ohjelmaformaatti löytyi yllättäen Ylen arkistosta. kun väitökseni jälkeen pääsin vihdoin jäljittämään Tenavatuokion historiaa, syntyi ajatus televisioformaatista kulttuurisena neuvotteluna. Lopulta tämä ajatus laajeni kolmivuotiseksi tutkimushankkeeksi. Ensimmäiset suuntaviivat tutkimukselleni hahmottelin Tampereen yliopiston Viestinnän, median ja teatterin yksikössä (nyk. Viestintätieteiden tiedekunta), mutta pääosin tutkimus on toteutettu Turun yliopiston Turku Institute for Advanced Studies -instituutissa vuosina 2014–2016. Toivon, että tämä teos onnistuu osaltaan luomaan siltaa televisiotutkimuksen ja kotimaisen televisiotuotannon välille. Televisio-ohjelmien syntyprosessi on useimmille katsojille vieras. Vaikka kirjani pohjautuu tieteelliseen tutkimukseen, sen tavoitteena on tarjota myös tavalliselle televisionkatsojalle näkymiä ruuduntakaiseen maailmaan. Siksi omistan kirjani meille kaikille sohvaperunoille.