Tasa-arvoisessa yhteiskunnassa ihmisen kouluttautumismahdollisuudet eivät riipu hänen sukupuolestaan tai sosiaalisesta, etnisestä tai alueellisesta taustastaan. Suomea on pitkään pidetty tasa-arvon mallimaana, jossa myös PISAn kaltaiset kansainväliset vertailut ovat osoittaneet tasa-arvon olleen varsin korkealla tasolla. Historiallisesti meillä on vannottu koulutuksellisen tasa-arvon nimiin ja katsottu tämän luovan myös yhteiskunnallista tasa-arvoa, oikeudenmukaisuutta ja hyvinvointia. Viime vuosina suomalaisenkin koulutuspolitiikan kentässä on kuitenkin yhä vahvemmin siirrytty kohden uusliberalistista koulutuspolitiikkaa, jossa vanhat tasa-arvon pyrkimykset ovat saaneet antaa periksi koulutuksen tehostamispaineille. Koulutuksen globaalissa valtavirrassa myös paineet esimerkiksi koulutuksen yksityistämiseen ovat nostaneet päätään Suomessakin. Julkinen valta on siirtynyt loitommalle koulutuksen pääohjaajan paikalta ja antanut tilaa koulutusmarkkinoiden vapaammalle toiminnalle. Tämän kirjan luvut avaavat näkymiä koulutuksen tasa-arvoisuutta koskeviin kysymyksiin Suomessa ja vähän laajemminkin maailmalla. Kirjassa käsitellään koulutuksen tasa-arvon tilaa yleisesti koulutuspolitiikassa, peruskoulussa ja korkeakoulutuksessa, maahanmuuttajien asemaa kirjavoituvassa koulussa sekä nuorten aikuisten koulutus- ja elämäntarinoita. Pyrkimyksenä on nostaa esiin uusia ja raikkaita ajatuksia siitä, miten tämän päivän Suomessa menee ja miten voisi mennä.

Kirjan tavoitteena on tuoda yksi puheenvuoro laajaan keskusteluun ja tutkimukseen monikulttuurisuudesta ja kulttuurienvälisyydestä sekä avata näkökulmia näihin. Kirjan artikkelit pohjaavat erillisiin tutkimuksiin Jyväskylän yliopiston Koulutuksen tutkimuslaitoksen (KTL) kattohankkeen, Johanna Lasosen tutkimusryhmän Koulutuksen ja työelämän monikulttuuristuminen, sisällä. Osassa artikkeleita kulttuurienvälisyys on ollut tutkimuksen keskiössä, osassa se sivuaa kysymyksenasettelua. Monikulttuurisuuden ja kulttuurienvälisyyden kenttä on valtava ja tutkimusaluekin laaja. Metodit ja tutkimuskysymykset poikkeavat toisistaan paljon, mutta jokaisella puheenvuorolla on paikkansa tällä areenalla. Toivomme kirjallamme olevan annettavaa paitsi kulttuurienvälisyydestä yleisesti kiinnostuneille toimijoille, kuten työnantajille, opettajille ja oppilaille, myös muille tutkijoille. Koulutuksen tutkimuslaitoksen Koulutuksen ja työelämän monikulttuuristuminen -tutkimusryhmän tärkeimpiä yhteistyötahoja kotimaassa ovat tämän teoksen kannalta olleet Jyväskylän yliopiston kielten laitos, Johtamistaidon Opisto (JTO), Kotimaisten kielten tutkimuskeskus (Kotus) sekä Toiminnan, kehityksen ja oppimisen tutkimuskeskus Helsingin yliopiston kasvatustieteen laitoksessa. Kiitämme yhteistyötahojamme. Tutkimusryhmä on toiminut myös tohtoriopiskelijoiden viite- ja kasvuryhmänä. Kiitämme myös Suomen kasvatustieteellistä seuraa teoksen julkaisemisesta. Koulutuksen tutkimuslaitoksen julkaisu- ja viestintäyksikkö on koordinoinut kirjan painatuksen ja anonyymin vertaisarvioinnin. Suomen Akatemia on rahoittanut suomi toisena kielenä -opetusta käsittelevän tutkimuksen.

This study treats teachers’ pedagogocal knowing as a broad theoretical concept and as an extended practice. Pedagogical activity is not simply what happens on schools and classrooms, it is also found inside teachers and outside schooling institutions. This type of knowing is characterized as an active process by which individuals perform their duties in situations involving intense social interactions. The study consists of five international articles and an introductory background review. Theoretically oriented readers will benefit from its comprehensive review of a knowledge base for the teaching profession. Methodologically, three types of narrative analyses are used to explain the nature and structure of teachers’ pedagogical knowing. Against the background of these analyses, five characteristics of teachers’ practitioner knowledge are portrayed.

Koulutukseen liittyy lupaus sivistyksestä, hyvinvoinnista ja kilpailukyvystä. Koulutuksen lupaukset lunastetaan työmarkkinoilla. Tutkintojen vaihtoarvo mitataan palkkatasolla ja työsuhteiden laadulla. Väestön koulutususko on säilynyt elinvoimaisena oloissa, joissa uudet sukupolvet ovat saaneet vanhempiaan korkeamman koulutuksen ja sijoittuneet näitä parempiin asemiin yhteiskunnassa. On paradoksaalista, että koulutusyhteiskunnassa koulutusta vastaavia töitä ei riitä kaikille. Tutkintojen inflaatio ja epävarma työllisyys koettelevat koulutususkoa. Julkisen rahoituksen leikkauksista päätellen poliittiset päättäjäkään eivät 2010-luvun Suomessa tunnu uskovan koulutusinvestointien kannattavuuteen. Koulutuksesta on kuitenkin tullut niin itsestään selvä osa normaalia elämänkulkua, että harva tyytyy suorittamaan vain oppivelvollisuuden. Kasvatussosiologian toisessa vuosikirjassa koulutuksen lupauksia ja koulutususkoa analysoidaan sekä historiallisesta näkökulmasta että tuoreiden empiiristen aineistojen avulla. Kirjan artikkeleista piirtyy esiin kuva keskimäärin vahvasta mutta väestöryhmittäin eriytyneestä uskosta koulutukseen ja sen lupauksiin.

Kasvattajat rakentavat tulevaisuutta. Kasvatus tuottaa niin ihmisen kuin yhteiskunnan kannalta välttämättömiä tiedollisia, taidollisia ja moraalisia valmiuksia. Kasvattajien tehtävänä on huolehtia siitä, että nämä valmiudet ovat riittäviä. Kasvatukseen kuuluu optimismi ja usko kasvatuksen mahdollisuuksiin, mutta voidaanko ihmisiä kasvattaa ottamaan vastuu itsestään ja toisistaan? Jos voidaan, miten tämä käytännössä tapahtuu? Tässä kirjassa etsimme vastauksia näihin hankaliin kysymyksiin. Kirjan keskeisin teema on vastuuseen kasvun ja kasvatuksen ristiriitainen luonne. Ristiriidat johtuvat siitä, että ihminen on yhtä aikaa sekä itsekäs että sosiaalinen olento. Ihminen pyrkii turvaamaan omat etunsa – usein toisten kustannuksella – mutta samaan aikaan tarvitsee toisia. Kasvatus voidaan pelkistetysti nähdä pakottamisena vastuun ottamiseen itsestä ja toisista, mutta vastuun ottaminen on kumminkin viime kädessä yksilön oma valinta. Siten vastuuseen kasvattamisessa törmätään kasvatuksen rajoihin. Vastuuseen kasvun ja kasvatuksen ristiriidat näkyvät paitsi teoreettisina myös käytännöllisinä jännitteinä. Kasvattajana ja opettajana on tultava toimeen molempien ristiriitojen kanssa. Tässä kirjassa tutkitaan vastuuta ja vastuuseen kasvattamista niin teoreettisista kuin käytännöllisistä – kouluun ja opettajankoulutukseen liittyvistä - näkökulmista.

Lukutaito on keskeinen pohja niin opiskelulle, lukunautinnolle, yhteiskuntaan osallistumiselle kuin oman identiteetin kehittämisellekin. Hyvä lukutaito luo vakaan pohjan, joka auttaa etenemään elämän poluilla. 2000-luvulla on kuitenkin havaittu, että Suomessa kiinnostus lukemiseen on vähentynyt ja heikkojen lukijoiden määrä on lisääntynyt. Opetusvelvollisuuden laajentaminen nostaa esiin kysymyksiä nuorten osaamistarpeista, -tavoitteista ja oppisisällöistä. Tässä kirjassa lukemista ja oppimista lähestytään kolmesta eri näkökulmasta, joita ovat hyvän lukutaidon kehittäminen, oppimisen moninaisuus sekä perusopetuksen jälkeisten tarpeiden ja tavoitteiden tarkastelu. Kirjan artikkeleissa pohditaan mm. digitekstien vaikutusta lukutaitoon, lukutaidon merkitystä koulunkäynnille sekä taitotasoltaan ja taustaltaan erilaisten nuorten koulupolkuja. Kirjan artikkelien lähtökohtana on PISA 2018 -tutkimus, jossa arvioinnin pääalueena oli lukutaito jo kolmannen kerran PISA-historian aikana. Kirja sopii kaikille oppimisesta ja koulutuksesta kiinnostuneille, kuten opettajille, opettajankouluttajille, koulutuksen järjestäjille, koulutuspolitiikan päättäjille, opiskelijoille ja tutkijoille.

This is a study of the phenomenon of school choice, analysing the thinking that it encourages about teachers, parents, and pupils, and how this influences educational practices. It develops an ethnographic study of a Finnish primary school that has introduced specialised classes in foreign language learning in English, selecting pupils for these classes. It examines discourses of inclusion, and how these are connected to notions of nationed, ethnicised and classed differences in school The study is informed by feminist poststructural theorisations concerning subject formation and the production of social difference. At a time of mounting neoliberalist discourse and a focus on Europeanisation and internationalisation in education, it will be of interest to those involved in education policy and research. It will also interest teachers and parents, and all those trying to make sense of the complications and contradictions that emerge between emphases placed on inclusion in education, and the consumerist principles that drive the policy of school choice.

Opetusalan ammattilaiset ovat kuvanneet kirjallisissa omaelämäkerroissaan lapsuutta, koulunkäyntiä, alalle hakeutumista, oppilaita, kollegoita ja suhdettaan työhön. Koululaisen näkökulma muuttuu vähitellen kertomuksen edetessä opettajan perspektiiviksi, kun yksittäisten opettajien elämänkulun tarkastelussa edetään viime sodista uuden vuosituhannen vaihteeseen. Tuona ajanjaksona yhteiskuntamme koki varsin merkittäviä muutoksia. Niinpä myös monen aineiston opettajan agraarinen elinpiiri vaihtui vuosikymmenten myötä tieto- ja viestintätekniikalla kyllästetyksi hyvinvointiyhteiskunnaksi. Sotienjälkeisen ajan tapahtumista ovat jälkensä jättäneet etenkin peruskoulu-uudistus ja 1990-luvulla koettu lama, joka oli kirjoitushetkellä vielä varsin tuoreessa muistissa. Tutkimuksessa selvitellään opettajuuden rakentumista ja muuttumista sotienjälkeisessä Suomessa. Päähuomio on siten opettajien ammatillisissa asioissa. Toisaalta työssä tarkastellaan omaelämäkertojen kaltaisten narratiivisten aineistojen mahdollisuuksia ja rajoitteita tutkimusaineistona.

The challenge for most European countries is to educate second generation immigrants in particular in order to fulfill their parents’ dreams, but above all, to create a situation where students have hope of finding meaningful life in serving their new country in different workplaces. Effective education is a vital source of personal opportunity as well as means to support the economic development of young people in any society. Diversity must be viewed as a valuable learning source for all students in any classroom. In working and doing things together, students can develop a sense of respect for, and tolerance towards, different cultural and ethnic groups in our societies. Only through intercultural awareness and sensitivity can we ensure the realization of our interdependence on each other both locally and globally. This publication discusses the position of multiculturalism and intercultural education in Sweden, Norway, Ireland and Finland. It will help researchers, educators and general public to understand the complex interactions and negotiations that take place on a multicultural classroom and society as such.

Suomessa on 1990-luvunalkupuolella omaksuttu koulutuspoliittinen linjaus, jonka mukaan perheet voivat peruskouluissakin hakea lapselleen koulupaikkaa haluamaansa kouluun j a koulut taas valita oppilaitaan. Tämä uusi kouluvalintapolitiikka on osa yksilöllisyyttä, erikoistumista ja tulosvastuuta korostavaa ylikansallista koulutuspolitiikkaa. Tässä teoksessa luodaan kokonaiskuvaa kouluvalintapolitiikan synnystä, käytöstä, sosiaalisista vaikutuksista ja kansainvälisistä yhteyksistä. Kouluvalintapolitiikka toteutuu koulumarkkinoilla. Paikallisten ja elettyjen koulumarkkinoiden piirteitä tarkastellaan Suomessa 2000-luvun taitteessa yläkouluun siirtyvien kaupunkilaisoppilaiden kautta. Tutkimus pohjautuu laajoihin tilasto-, kysely- ja dokumenttiaineistoihin. Tutkimuksessa kysytään: • Onko kouluvalintapolitiikka murentamassa suomalaista yhtenäiskoulujärjestelmää? • Onko perheiden kouluihin hakemisella vaikutuksia yläkoulujen oppilaspohjaan? • Missä määrin perheet osallistuvat koulumarkkinoille? • Missä määrin ja millaisin kriteerein yläkoulut valikoivat oppilaitaan? • Miten hakemusten virrat jakautuvat ja kulkevat yläkoulujen kesken? • Onko kouluihin hakemisessa eroja oppilaan kotitaustan ja sukupuolen suhteen? • Millaisin perusteluin perheet haluavat lapsensa juuri tiettyyn kouluun? Kirja on ensimmäinen kouluvalintapolitiikkaa Suomessa monikerroksisesti analysoiva tutkimus. Siinä tarkastellaan koulumarkkinoiden olemassaoloa ja rakenteita, perheiden kouluihin hakeutumista sekä kouluvalintapolitiikan sosiaalisia ja koulutuspoliittisia vaikutuksia.

Suomalainen yhteiskunta on muuttunut 1990-luvulta alkaen radikaalisti aikaisempaa kansainvälisemmäksi. Tämän kehityksen myötä myös kouluissa on tätä nykyä aiempaa enemmän ulkomailta muuttaneita lapsia. Opettajilta vaaditaankin tänä päivänä yhä enemmän valmiuksia kohdata erilaisuus, monikulttuurisuus ja ylipäätään muuttuneen yhteiskunnan haasteet. Opettajalla tulisikin olla monikulttuurista ammattitaitoa, jotta hän voi toimia ja opettaa tarkoituksenmukaisella tavalla tämän päivän koulussa. Se, miten tässä itse kukin opettaja ja koulut onnistuvat, on yksi ajankohtaisemmista kysymyksistä tämän päivän koulumaailmassa. Mirja-Tytti Talibin tutkimus pyrkii vastaamaan siihen, missä mennään nyt, kun kouluissa ja luokissa on harjoiteltu kulttuurien kohtaamista jo yli kymmenen vuotta. Yleistilanteen kuvauksen lisäksi tutkimus piirtää sattuvasti eteemme kuvan monikulttuurisen kompetenssin omaavan opettajan ammatillisista piirteistä sekä monikulttuurisuutta arvostavan koulun ja luokkaympäristön keskeisistä elementeistä. Teos antaakin tässä suhteessa runsaasti virikkeitä asiasta kiinnostuneille alan opiskelijoille, opettajille ja yleisesti kasvatusalasta kiinnostuneille lukijoille.

Mihin tarvitaan pedagogista etiikkaa? Miten arvot ja normit liittyvät opetukseen ja kasvatukseen? Miten etiikka palvelee pedagogista vuorovaikutusta? Miksi opettajaksi ja opettajana kehittyminen ei onnistu ilman eettisiä taitoja? Pitääkö opettajan olla esikuva? Professori Päivi Atjonen on tarttunut teoksellaan aina ajankohtaisiin koulukasvatusta ja -opetusta koskeviin eettis-moraalisiin kysymyksiin. Hyvä opettaja ei ole vain akateemisesti taitava osaaja, vaan oppilaita ja työtovereita rakentavasti kohtaamaan kykenevä inhimillinen toimija, jolla on pää ja sydän paikallaan. Hän on eettisesti herkkä ja vahva aikuinen toimiessaan pluralistisen maailman odotuksia ja yksilön unelmia integroivana tulkkina, joka osaa jättää riittävästi tilaa kasvaville lapsille ja nuorille etsiä omia eettisiä elämänohjeitaan. Tarkastelun tueksi raportoidaan tutkimusaineisto, jossa tulevat opettajat kertovat näkemyksiään pedagogisesta etiikasta. Teos sopii oppimateriaaliksi opettajien perus- ja täydennyskoulutukseen sekä avaa pohdinnanarvoisia kysymyksiä kaikille kasvatuksen ja opetuksen etiikasta kiinnostuneille.

Koti, loulu ja kasvatus – kohtaamisia ja rajankäyntejä tarkastelee kodin ja koulun vuorovaikutusta peruskoulun yläasteella. Millaisia paikkoja vanhemmat saavat koulun arjessa? Miten vanhemmat tulkitsevat koulunkäyntiä sekä kodin ja koulun yhteistyötä? Millaisia sosiaalisia eroja kodin ja koulun vuorovaikutuksessa rakentuu? Miten vanhemmuus ja opettajuus kietoutuvat toisiinsa? Teos liikkuu kouluetnografian, kasvatussosiologian sekä nais- ja sukupuolentutkimuksen kentillä. Sen aineisto koostuu vanhempien, opettajien ja oppilaiden haastatteluista sekä koulun arjen havainnoinnista. Eri aineistoja toisiinsa peilaamalla se luo monimuotoisen kuvan vanhempien ja koulun suhteesta. Koti, koulu ja kasvatus tarjoaa uusia näkökulmia kasvatuksen ammattilaisille, vanhemmille ja kaikille kodin ja koulun yhteistyöstä kiinnostuneille.

Erityisopetuksena tunnettu perusopetuksen keskeinen toimintamalli on ollut voimallisten muutosten kohteena 1990-luvun lopulta aina näihin päiviin saakka. Vuoden 1998 perusopetuslain myötä alkanut asteittaisten uudistusten sarja kulminoitui vuonna 2011 voimaan tulleisiin perusopetuslain muutoksiin ja oppimisen ja koulunkäynnin tuen järjestelmän toimeenpanoon. Edellisenä vuonna toteutettu valtionosuuslain muutos vaikutti myös olennaisesti erityisopetuksen rahoitukseen ja resursointiin. Teos kokoaa yhteen kolmen toisiaan teemoiltaan sivuavan Helsingin ja Jyväskylän yliopistojen tutkimushankkeen tuloksia. Tutkimushankkeissa sekä rahoituksen että erityisopetuksen järjestelmän reformia on tarkasteltu sekä teoreettisesti että erityisesti kuntien ja koulujen käytännöissä havaittujen vaikutusten näkökulmasta. Tutkimukset antavat varsin yhtenevän kuvan siitä, että kaikessa monimutkaisuudessaan uudistukset ovat istuneet suomalaiseen toimintakäytäntöön hyvin: vaikka reformit ovat aiheuttaneet joiltain osin lisätyötä, ne ovat myös tuottaneet selvää lisäarvoa. Muutos ei kuitenkaan pysähdy paikalleen: jotain vanhasta säilyy samalla kun jotain uutta syntyy. Teos sopii sekä yliopistolliseksi kurssikirjaksi että itseopiskeluun kaikille perusopetuksen ja erityisopetuksen parissa toimiville opettajille ja tutkijoille.

Millaisista lähtökohdista tulevat koulumenestyjät ja miten he sijoittuvat työelämään? Mikä merkitys hyvällä koulumenestyksellä on huippuoppilaiden elämässä ollut? Tämän väitöskirjatutkimuksen tarkoituksena on etsiä vastauksia edellä mainittuihin kysymyksiin. Tutkimuksessa seurataan laudaturylioppilaiden urapolkuja tilastojen ja elämäkertojen avulla. Tutkimuksen ensimmäisessä osiossa kerrotaan, millaisille koulutus- ja työurille laudaturin yleisarvosanan kirjoittaneet ylioppilaat ovat suuntautuneet lukion jälkeen. Toisessa osiossa koulumenestyjien elämänvaiheita seurataan kuuden laudaturin ylioppilaiden kirjoittamien tarinoiden avulla. Kertomukset tuovat esiin sen, kuinka yhdenmukaisten tilastollisten tunnuslukujen takaa löytyy aina hyvin erilaisia elämänhistorioita. Tarinat tekevät näkyväksi myös sen, miten esimerkiksi kotitausta, sattumat ja erilaiset elämän käännekohdat sekä yhteiskunnalliset muutokset vaikuttavat olennaisesti yksilön työ- ja koulutusuran muotoutumiseen.

The context of this book is the emerging paradox between the growing student enrolment rates and the demands for a better quality of academic work and broadening duties of university faculties with decreasing funds. This dilemma is shared by most Western countries. In an attempt to gain accurate knowledge of how students live through their academic education, a longitudinal study was carried out at the University of Joensuu during 1995–1998. The study surveyed whole student cohort of 1995 (N=916). The research aimed at answering the questions: How do the students experience the quality of teaching and tutoring? - are there any changes during the studies? - are there any differences between faculties? Who are the drop.outs? - what are the reasons and predictors for the drop-out phenomenon? What are the outcomes of learning? - are the students satisfied with their studies? - how to predict study achievements? How can we improve university teaching? The results and the conclusions drawn from the study may be transferable also to other institutions of higher education in Finland and outside. This book will be stimulating reading for teachers, study advisers, administrators, researchers and those involved in developing higher education.

Miten puhdassydämisestä kansakoululaisesta tuli peruskoululainen, jolla on oltava kivaa? Mikä kasvatuksen ihanteissa on muuttunut niin, että oikean ja väärän ihanteiden opettaminen lapsille näyttää monesti vaikeammalta kuin ennen? Näihin kysymyksiin kasvatussosiologian dosentti Leena Koski etsii vastauksia tutkimalla suomenkielisten aapisten ja lukukirjojen sisältämien opetuskertomuksien moraalia itsenäisyyden ajalla. Kirjassa tarkastellaan sitä, miten moraalisen kosmologian sisällön muutos kristillisestä maalliseksi, Jumalan sanaan perustuvasta opetuksesta ystävyyden voimaan luottavaan moraaliin on tapahtunut, ja mitä se on merkinnyt hyvän ja pahan paikoille kasvatuksen ihanteissa. Kirja tarjoaa uusia ja haastavia näkökulmia suomalaisen kasvatuksen historiaan ja nykypäivään – yhteisiin kokemuksiimme.

Many attempts have been made to measure curiosity or intrinsic motivation. However, there is no consensus on what curiosity is. In the present study, five previously constructed curiosity inventories were translated to Finnish and modified to be convenient for fifth-graders. The main purpose of the study was to clarify the concept of curiosity. Using conceptual analysis and the results of previous studies, it was possible to construct nine alternative conceptual models of curiosity. The corresponding statistical models were expected to account for the covariances among 15 subscales measuring curiosity-related exploratory behavior. However, before proceeding to the subscale level, the structures of the inventories were tested at the item level. Confirmatory factor analysis was used to investigate the fit of the alternative models. The four-step logic suggested by Stanley A. Mulaik was used in testing the models. A sample of 529 Finnish fifth-graders from southern Finland was used. This sample was divided according to sex (263 girls and 277 boys). The best-fitting model was a three-factor model with two trait factors and one method factor. The trait factors were termed Curiosity and Sensation Seeking. Several mild moderation effe cts were found. The theme "What to do when an unrestricted model fails?" was also discussed

• Millaista on hyvä opetus verkossa? • Millainen on hyvä verkko-opettaja • Millaisia taitoja ja ominaisuuksia opiskelijalla tulisi olla, jotta hän voisi opiskella menestyksellisesti verkko-oppimisympäristössä? • Miten yhdistää verkko-opiskelu omaan elämäntilanteeseen? Tässä tutkimuksessa raportoidaan opiskelijoiden ja opettajien kokemuksia siitä, mikä edistää tai estää oppimista verkkokurssilla. Tutkimusaineisto on kerätty Helsingin yliopiston avoimen yliopiston (HEVI) ja Apajan internet-palvelun opiskelijoilta ja opettajilta. Tulosten mukaan verkko-opiskelu on pääsääntöisesti oppimista edistävää. Hyvän verkko-opettajan ominaisuudet ovat samankaltaisia kuin aikaisemmissa tutkimuksissa tunnistetut hyvän opettajan ominaisuudet. Verkko-opiskelussa opettajan asiantuntemus, kommunikointikyvyt ja palautteen anto edistävät opiskelijan oppimista. Hyvä verkko-opiskelija puolestaan on aktiivinen, itsenäinen ja kurssiin sitoutunut. Hyvä verkkokurssi on selkeä, vuorovaikutteinen ja monipuolinen. Hyvä opetus verkossa edellyttää opettajan pedagogista ajattelua, jossa tekniikka on hyvä renki, mutta huono isäntä.

Pedagogisen auktoriteetin käsite on pitkään ollut sivussa opetuksen ja kasvatuksen teorioita kehiteltäessä, mutta viime vuosina auktoriteetti on puhuttanut ja puhutellut uudelleen kasvattajia. Opettajan työ on luonteeltaan vuorovaikutusta, jossa opettamis-, opiskelu- ja oppimistilanteiden menestyksekäs ohjaaminen perustuu oleellisella tavalla siihen, että opettajalla on kasvatuksellista vaikutusvaltaa. Aikaisemmin opettajan auktoriteettia lähestyttiin ensisijaisesti muodollisena, tehtävään liittyvänä valtana tai sitten persoonallisena ominaisuutena, jota eri henkilöillä saattoi olla määrältään vaihtelevasti Tässä väitöskirjassa auktoriteettia tarkastellaan suhteena, jossa keskeistä on koulutyön onnistuminen samoin kuin se, että vaikutusvalta on oikeutettua. Auktoriteettisuhde nähdään siten ihmisten välisenä suhteena, jossa jollakin on vaikutusvaltaa toisiin nähden tietyssä tilanteessa, paikassa ja ajassa. Auktoriteettia voi olla yhtä hyvin opettajalla kuin oppilaallakin. Tutkimuksen tehtävänä on pyrkiä selvittämään, miten opettaja ymmärtää ja rakentaa pedagogisen auktoriteettinsa sekä miten tämä auktoriteetti toimii ja saa oikeutuksen luokkatilanteissa.

Tässä tutkimuksessa rajaudutaan tarkastelemaan varhaiskasvatusta tieteenalan perspektiivistä. Tutkimuksessa tarkastellaan akateemisen kentän muotoutumista ja varhaiskasvatuksen sisällöllistä määrittymistä. Aineistona ovat Suomen varhaiskasvatuksen professoreiden virantäyttöprosesseissa tuotetut dokumentit. Tutkimuksemme painottuu erityisesti akateemisen kentän keskeisten toimijoiden - asiantuntijoiden ja viranhakijoiden - identifioimiseen. Työmme kohdentuu lähihistoriaan ja sitä voidaan luonnehtia akateemisen varhaiskasvatuksen kentän historiaa ja muotoutumista koskevaksi perustutkimukseksi.

Koulu ja perusopetus ovat toiveiden, vaateiden ja odotusten myllerryskenttä. Koulun ja perusopetuksen kehittäminen on myös keskeinen tulevaisuuden haasteisiin vastaamisen keino. Lapselle ja nuorelle koulu näyttäytyy puolestaan arkisina kohtaamisina, joissa vertaisryhmän ja aikuisten maailma lomittuu ja usein myös törmää toisiinsa. Tässä teoksessa raportoitu tutkimus on tarttunut uusimpaan suomalaisen peruskoulun uudistukseen: yhtenäisen perusopetuksen kehittämiseen. Yhtenäistä perusopetusta tarkastellaan kirjassa koulun kehittämisen pedagogisena ja yhteisöllisenä haasteena. Tutkimushankkeen tarkoituksena on ollut ymmärrettävän kuvan luominen suomalaista perusopetusta päivittäin toteuttavista kouluyhteisöistä - oppilaista, opettajista ja rehtoreista - ja näiden yhteisöjen vahvuuksista ja haasteista niiden kehittäessä yhtenäisempää perusopetusta. Tutkimuksessa keskitytään tarkastelemaan sitä, mistä yhtenäisessä perusopetuksessa on kysymys, millaisia tulkintoja se peruskoulutuksen kentällä saa ja millaisien prosessien kautta se rakentuu lasten ja nuorten. kokemaksi koulutodellisuudeksi. Kirjassa yhtenäisestä perusopetuksesta ja koulun kehittämisestä puhuvat oppilaat, opettajat, rehtorit sekä sivistystoimenjohtajat. Koulun toimijoiden moniääninen kerronta avaa koulu-uudistusten toteuttamisen problematiikkaa myös yleisemmällä tasolla.

Suomalaisen kasvatustieteen omaa historiakasitysta savyttaa usein raskas huoli. Vaikka kasvatustiede on toisen maailmansodan jalkeisina vuosikymmenina onnistunut saavuttamaan vakaan aseman soveltavana tieteenalana, sen on samalla nahty kadottaneen nakopiiristaan sivistysta ja hyvaa elamaa koskevat kysymykset. Taman tuloksena se on tuottanut kulttuurisista ja historiallisista viitekehyksista vieraantunutta tietoa kasvusta ja oppimisesta. Talla on katsottu olevan seurauksia, jotka ulottuvat uhkakuvina myos nykypaivaan. Naista huolenaiheista kasin tutkimuksessa tarkastellaan suomalaisen kasvatuksen tutkimuksen vaiheita 1900-luvun alusta 1970-luvulle. Tarkastelu kohdistetaan erityisesti niihin kehityskulkuihin, jotka ovat muodostuneet merkittaviksi niin nykypaivana tunnettujen tutkimusmenetelmien ja kasitteiden kuin niihin pohjaavien opetus- ja kasvatuskaytanteiden kannalta. Tutkimuksen teoreettisena viitekehyksena toimii foucault’lainen kriittinen historiankirjoitus. Sen mukaisesti tutkimuksessa kiinnitetaan huomiota kasvatustieteellisen tiedon muotoutumiseen historiallisten ja yhteiskunnallisten tekijoiden ehdollistamana. Tutkimuksen aineistona toimivat kasvatustieteelliset artikkelit, tutkimusraportit ja oppikirjat. Aineiston analyysin menetelmana on kaytetty foucault’laista diskurssianalyysia, jossa diskursiivinen muodostelma ymmarretaan laajassa yhteiskunnallisessa viitekehyksessa muotoutuvaksi puhetapojen ja kaytanteiden saannonmukaiseksi kokonaisuudeksi.

Tutkimuksessani tarkastelen kompetentin koulutettavan subjektin rakentumista elinikäisen oppimisen näkökulmasta aikuislukiosta valmistuneiden narratiivisissa elämänhistorioissa. Elinikäinen oppiminen määrittyy työssäni kulttuuriseksi koulutuskertomukseksi, ”poliittisen ajattelun järjestelmäksi”, joka ei ole sisäisesti yhtenäinen, vaan johon sisältyy myös ristiriitoja. Vaikka elinikäinen oppiminen on kaikkialla yhteiskunnassa vaikuttava suuri pelastuskertomus, tämä tutkimus osaltaan vahvistaa, että kaikilla ei ole itsestään selvästi pääsyä oppimisyhteiskunnan ideaaliin. Koulutettavuus määrittyy työssäni tulkinnaksi siitä, kenellä on oikeus koulutukseen ja millaiseen koulutukseen. Työni lähtökohtana on koulutettavuuden tulkintoihin sisältyvä ristiriita elinikäiseen oppimiseen sisältyvän kaikkia koskevan koulutettavuuden ja meritokraattisen yksilön luonnollisiin kykyihin perustuvan koulutettavuuden välillä.

Tämän tutkimuksen tarkoituksena on analysoida suomalaisten yliopistojen ja niihin kuuluvien laitosten itsearviointia. Tutkimuksessa tarkastellaan, miten yliopistoissa ja laitoksilla ymmärretään itsearvioinnin käsite, ”itse” toimijana sekä miten yliopistoissa ja laitoksilla rakennetaan imagoa ja identiteettiä itsearviointien avulla erilaisten yliopistoon kohdistuvien vaatimusten ristipaineessa. Tutkimuksen aineistona ovat suomalaisten yliopistojen vuosina 1993–2003 tuottamat yliopistotason itsearviointiraportit sekä laitostason toimijoille tehdyn kyselyn vastaukset. Aineistoja analysoidessa sovelletaan laadullista sisällönanalyysia, jonka toteutuksessa hyödynnetään fenomenografisen lähestymistavan metodologisia periaatteita. Itsearviointeja koskevissa käsityksissä painotettiin kehittämistä, voimaantumisen mahdollisuutta sekä oman toiminnan ainutlaatuisuutta. Keskeistä erityisesti yliopistotason itsearviointiraporteissa näytti olevan kuvailevan tekstin tuottaminen. Itsearvioinnin käsite ymmärrettiin kehittämissuuntautuneeksi, tavoitteisiin nojautuvaksi ja jälkikäteiseksi arvioinniksi, joka on samalla kriittistä ja reflektoivaa analyysiä vaikuttavuudesta ja tehokkuudesta, oppimisesta ja laadusta sekä näistä muodostuvasta kokonaisuudesta, joiden arviointi toteutetaan itse. Huomioitavaa oli, että itsearvioinnin käsitettä pidettiin annettuna itsestäänselvyytenä, jota ei tarvitse sinällään määritellä tai kyseenalaistaa.

Kvalitatiivisen tutkimukseni tehtävänä on kirjoitetun opetussuunnitelman mallin jäsentäminen oppiainesisältöjen ja pedagogisten piirteiden näkökulmista. Tutkimukseni tarkoituksena on hahmottaa suomalaisen perusopetuksen opetussuunnitelman ilmentämiä sisällön ja pedagogiikan muotoja ja pyrkiä niitä analysoimalla rakentamaan kokonaiskuvaa opetussuunnitelman rakenteesta ja sen kehittämismahdollisuuksista nykyisten ja tulevaisuudessa yhä merkityksellisemmiksi arvioitujen tiedollisten ja pedagogisten intressien suunnassa. Tarkastelen kirjoitettua opetussuunnitelmaa osana opetuksen ohjausjärjestelmää, jolloin sillä on opettajan toimintaa ohjaava hallinnollisjuridinen, tiedollinen ja pedagoginen luonne. Opetussuunnitelman mallin lähestymistapoina käsittelen didaktisia koulukuntia, opetussuunnitelma- ideologioita sekä opetussuunnitelma-determinantteja. Jäsennän opetussuunnitelman mallia kahden perusaineksen, sisällön ja pedagogiikan, lähtökohdista. Opetussuunnitelman sisältöä määrittävät erilaiset tiedon muodot ja tiedonkäsitykset. Sisällön esittämisen vaihtoehdoiksi voidaan määritellä eritelty ja integroitu sisältö. Opetussuunnitelman pedagogiikka määrittyy puolestaan oppimis- ja opetuskäsitysten pohjalta. Opetussuunnitelman sisältämä pedagogiikka voi olla avointa tai suljettua riippuen pedagogisen vapauden asteesta.

Lisääntyvä monikulttuurisuus on luonut koulujen historian opetukselle uusia haasteita. Historia on oppiaineena keskeisesti yhteydessä kulttuuriin, kansallisuuteen ja politiikkaan, ja opetuksessa käsitellään myös ajankohtaisia maailmantapahtumia. Sisältöjen ja näkökulman valinta kuvastaa aina kulttuurin ja yhteiskunnan arvostuksia, mutta monikulttuuristen luokkien historian tunneilla kohtaavat erilaiset arvostukset ja erilaiset historiakulttuurit. Aina ei vältytä kulttuurikolareilta. Tutkimus Kenen historiaa monikulttuurisessa koulussa luotaa yksilön historiakuvan rakentumista ja historian opetusta monikulttuurisuuskasvatuksen näkökulmasta. Teoksessa tarkastellaan historian opettajien ja opettajaopiskelijoiden sekä maahanmuuttajataustaisten nuorten käsityksiä ja kokemuksia suomalaisesta historianopetuksesta. Tutkimus antaa virikkeitä historian opettajille ja opettajiksi opiskeleville sekä yleisemmin monikulttuurisuudesta ja historiakulttuurista kiinnostuneille.

Tutkimuksessa tarkastellaan monikulttuurisen taustan omaavien opiskelijoiden kotoutumista ja identiteettineuvotteluja. Nämä nuoret ovat globalisaation ja diasporan tuotteita. He muokkaavat identiteettiään oman kulttuuriryhmänsä keskuudessa ja eri määrin valtakulttuuria edustavien kanssa. Kahden tai useamman kulttuurin sekoitelma tuottaa hybridin identiteetin, minkä opiskelijat kokevat usein haasteelliseksi. Tutkimuksessa olleet nuoret joutuvat neuvottelemaan identiteettiinsä liittyvistä asioista kotona, koulussa, yliopistossa, kaveripiirissä ja julkisissa tiloissa, joissa yhteiskunnan arvostukset näyttäytyvät räikeimmin. Identiteetin dialogisuudesta johtuen nuorten identiteetit muokkautuvat jossain määrin sen mukaan, millaisena muut heidät näkevät. Koettu syrjintä on haavoittavaa. Toisaalta sosiaalisten verkostojen avulla nuoret löytävät keinoja selviytyä ja menestyä. Koulu ja nuorisotoimi edistävät myös kotoutumista, sillä opettajan tai valmentajan kannustuksella ja huolenpidolla on kauaskantoinen merkitys nuoren elämälle. Lisäksi tutkimuksessa käy ilmi, että monikulttuurisen identiteetin kaleidoskooppisuus, kipeydestä huolimatta, on myös voiman ja uudenlaisen ymmärryksen lähde.

Luokkakoko kuumentaa mieliä. Liian suuri luokka nähdään syynä ja luokkakoon pienentäminen ratkaisuna niin oppimistulosten laskuun kuin oppilaiden heikkoon sitoutumiseen koulutyöhön. Luokan maksimikoon vahvistamista asetuksella vaaditaan korotetuin äänenpainoin, ja luokkakoon pienentämiseen myönnetään valtion erillisrahoitusta. Luokkakoko on kasvatustieteen tutkituimpia kysymyksiä. Tulokset sen yhteydestä oppimistuloksiin ovat kuitenkin ristiriitaisia. Onko pieni luokka parempi kuin suuri? Kenelle se on parempi? Luokkakoon pienentäminen on myös huomattavan kallis koulutuspoliittinen uudistus. On siis kysyttävä, voidaanko haluttu tavoite saavuttaa jollain toisella ratkaisulla pienemmin kustannuksin. Tässä ensimmäisessä suomenkielisessä luokkakokoon keskittyvässä tutkimuksessa asiaa tarkastellaan useasta näkökulmasta. Kirja vastaa muun muassa seuraaviin kysymyksiin: • Mitä kansainvälinen tutkimus sanoo luokkakoosta? • Minkä kokoisissa luokissa Suomessa opiskellaan? • Mitkä tekijät määrittävät luokanmuodostusta kouluissa? • Onko luokan koko yhteydessä oppilaiden saaman tukeen? • Onko luokan koko yhteydessä oppimistuloksiin? • Vaikuttaako luokan koko oppimisasenteisiin ja oppilaiden näkemykseen luokastaan? Kysymyksiin vastataan vuonna 2012 kerätyn valtakunnallisen rehtorikyselyaineiston sekä kolmen eri luokkatasolla toteutetun arviointitutkimuksen valossa. Kirja on suunnattu kaikille peruskoulun kehittämisestä kiinnostuneille: tutkijoista alan opiskelijoihin ja virkamiehistä kentällä toimiviin opettajiin.

Koulutuskysymysten ymmärtäminen edellyttää yhteiskuntatieteellistä ymmärrystä, kun koulutus kytkeytyy yhä tiiviimmin talouteen, elinkeino- ja työvoimapolitiikkaan sekä väestöjen ja osaamisen hallintaan. Kasvatus- ja koulutussosiologinen tutkimus on Suomessa vahvistunut 1980-luvulta lähtien merkittävästi. Kasvatussosiologiselle ymmärrykselle on tilausta, joskin koulutuspolitiikkaa tehdään paljolti tutkimustuloksista piittaamatta, mikä sekin on sosiologisesti kiinnostava ja yhteiskuntatieteellistä analyysia kaipaava asia! Sosiologisen koulutustutkimuksen vahvistuminen näkyy hyvin kotimaisten tieteellisten konferenssien esitelmätarjonnassa. Suomessa järjestetään vuosittain useita tieteellisiä konferensseja, joissa kasvatustieteen, historian, politiikantutkimuksen ja yhteiskuntatieteen kentillä työskentelevät tutkijat kokoontuvat esittelemään meneillään olevia tutkimuksia ja uusia tuloksia. Suomen kasvatustieteellisen seuran vuodesta 1979 alkaen järjestämille Kasvatustieteen päiville osallistuu vuosittain viitisensataa tutkijaa ja alan tutkimuksesta kiinnostunutta. Suomalaisen sosiologian klassikon Edvard Westermarckin oppilaiden vuonna 1940 perustaman Westermarck-seuran Sosiologipäivät kokoavat samoin viitisensataa osallistujaa vuosittain. Vetämämme kasvatussosiologian ja koulutuspolitiikan työryhmä kokoontuu sekä Kasvatustieteen päivillä että Sosiologipäivillä, joissa kummassakin pidetään10–20 esitelmää. Aikuiskasvatuksen Tutkimusseura ATS on vuodesta 1989 alkaen järjestänyt joka toinen vuosi vastaavan tapahtuman, Aikuiskasvatuksen tutkijatapaamisen, jonka monissa esitelmissä aikuiskasvatusta ja -koulutusta tarkastellaan niin koulutuspolitiikan tutkimuksen kuin sosiologiankin näkökulmasta. Nyttemmin myös Ammatillisen koulutuksen tutkimusseura, OTTU ry, on ottanut järjestääkseen vuosittain AMK- ja ammatillisen koulutuksen tutkimuspäivät. Kasvatustieteen päivien yhteydessä kokoontuu kasvatussosiologian SIG-ryhmä keskustelemaan kasvatussosiologisen tutkimuksen ja koulutuksen ajankohtaisista kysymyksistä sekä pohtimaan alan tutkimuksen ja julkaisutoiminnan edistämistä. Ajatus kasvatussosiologian vuosikirjasta syntyi kasvatussosiologian SIG-ryhmässä vuonna 2013. Joka toinen vuosi ilmestyvä vuosikirja tarjoaa julkaisufoorumin muun muassa niille tutkijoille, jotka haluavat työstää konferenssipaperinsa tieteelliseksi artikkeliksi. Kirjoituskutsu lähtee myös muille alan tutkijoille, jotta tieteellisesti korkeatasoinen kirja voidaan kulloinkin koota jonkin kokoavan teeman ympärille. Ensimmäisen vuosikirjan teema, koulutuksen tasa-arvo, on kasvatussosiologian ja koulutuspolitiikan ydinaluetta, mutta juuri nyt myös erityisen ajankohtainen. Vuosikirja käy läpi normaalin referee-menettelyn. Vuosikirjan julkaisemiselle saadusta tuesta kiitämme Suomen kasvatustieteellistä seuraa, Helsingin yliopiston käyttäytymistieteiden laitosta ja opettajankoulutuslaitosta sekä Turun yliopiston kasvatustieteiden laitosta. Kiitämme erityisesti myös kirjoittajia ja toi-vomme nyt käsillä olevan ensimmäisen kasvatussosiologian vuosikirjan innostavan tutkijoita tarjoamaan artikkeleita seuraaviin vuosikirjoihin. Vuosikirjan toimittajat Heikki Silvennoinen, Mira Kalalahti ja Janne Varjo Helsingissä ja Turussa perjantaina 30. syyskuuta 2016

PISA-tutkimuksen julkistaminen nostaa joka kerta vilkkaan keskustelun oppimistuloksista, koulutuspolitiikasta ja niiden suunnasta. Mikä PISA-tutkimus on? Miten se toteutetaan? Onko syytä huolestua laskeneista PISA-tuloksista? Mitä PISA oikein mittaa ja mistä tulokset kertovat? Kansainvälinen PISA-tutkimusohjelma (Programmme for International Student Assessment) on taloudellisen yhteistyön ja kehityksen järjestön OECD:n kolmen vuoden välein toteuttama. Tutkimuksessa arvioidaan säännöllisesti 15-vuotiaiden nuorten osaamista kolmella sisältöalueella eli lukutaidossa, matematiikassa ja luonnontieteissä. Vuonna 2015 pääalueena oli luonnontiede. Vaihtuvana aihealueena oli yhteistoiminnallinen ongelmanratkaisu. PISA-tutkimuksen tarkoituksena ei ole suoranaisesti arvioida perusopetuksen opetussuunnitelman perusteiden toteutumista, vaan tutkimuksen kohteena on se, kuinka nuoret hallitsevat niitä keskeisiä taitoja, joiden avulla he pärjäävät tulevaisuudessa. Koska PISA-tutkimus on kansainvälinen, se johtaa väistämättä vertailuun eri maiden ja alueiden välillä. Vertailu on kuitenkin toissijainen asia. Tutkimuksen tuottama laaja, edustavasti ja luotettavasti kerätty aineisto ja testatut mittarit antavat tietoa opetuksen tutkimukseen ja koulutuspolitiikan kehittämiseen ja arviointiin. Tämä teos on ensimmäinen suomenkielinen vertaisarvioitu ja tieteellisen kustantajan julkaisema PISA-raportti. Opetus- ja kulttuuriministeriö on tukenut teoksen julkaisemista. Kirja koostuu 13 itsenäisestä vertaisarvioidusta artikkelista ja erillisestä PISA-tutkimuksen menetelmiä kuvaavasta luvusta, joka esittelee PISA-tutkimuksen toteutuksen aina aineistonkeruusta analyysimenetelmiin. Menetelmäartikkeli on ensimmäinen suomenkielinen yleisesitys aiheesta. Kirja sopii kaikille oppimistuloksista, niiden kehityksestä ja niiden taustalla olevista tekijöistä kiinnostuneille lukijoille, kuten opettajankouluttajille, opiskelijoille, tutkijoille, koulutuksen järjestäjille ja koulutuspolitiikan päättäjille.

The notion of the ‘intercultural’ has a long history in different fields of research and practice around the world. It is also very much used by decision-makers and businessmen alike. Today an increasing number of researchers and practitioners agree that the intercultural has become so polysemic and confusing that it needs to be examined from critical perspectives. Using concrete examples from different contexts where the intercultural is to be found this book proposes to clarify the many words that are used in research and practice to talk about encounters between people from different countries. The authors also ask the following questions: Are these concepts and notions different or similar? How can we research the phenomena they attempt to describe? How to relate current criticisms of these terms and research methods? Can the intercultural be learnt and taught? The following topics are covered: the old and contested concept of culture; from identity to identification; the meaning of the ‘inter’ of intercultural; language and the intercultural; complexifying the analysis of intercultural phenomena; and ethical responsibilities of researchers and practitioners. The book provides novice as well as confirmed researchers interested in intercultural communication and education with up-to-date, lesser known and critical knowledge about how to do research on these phenomena and how to challenge old and unsatisfactory ways of conceptualising and working on the intercultural.