Wolmar Schildtin venykekirjoitus

Uusi kirjoitustapa

Schildt esitteli ensimmäisen kerran ehdotustaan uudesta suomen kielen kirjoitusasusta Suometar-lehdessä vuonna 1847. Hän esitti, että pitkä vokaali merkittäisiin vokaalin päälle sijoitettavalla sirkumfleksillä (^), eli tällöin esim. aa kirjoitettaisiin â. Lisäksi hän ehdotti, että ä:n ja ö:n kirjoitusasuksi vaihdettaisiin latinalaiset æ ja œ, jotta pitkinä niiden päälle ei tulisi kahta merkkiä päällekkäin. 

Schildt piti lähtökohtaisesti pitkän vokaalin merkitsemistä kahdella kirjaimella periaatteellisena erehdyksenä, sillä kyse ei ole kahdesta vaan yhdestä äänteestä. Luontevinta hänen mielestään oli osoittaa äänteen pituus erillisellä vokaalin yläpuolelle sijoitettavalla merkillä, eli venykkeellä tai pujolla. Tämäntapainen pitkän vokaalin erottaminen lyhyestä ei ollut Schildtin oma keksintö, sillä tanskalainen kielitieteilijä Rasmus Rask oli jo aiemmin ehdottanut pitkien vokaalien merkitsemistä vokaalin ylle laitettavalla korkomerkillä ( ´ ).

Suometar 13.7.1847 nro 28:

Tätä samaa korkomerkkiä käytti myös Jutenius vuonna 1819 (2. painos) ilmestyneessä Lasten kirjassaan, missä hänen mukaansa pitkä vokaali voidaan merkitä joko kahdella kirjaimella ee tai korkomerkillä é. Itse tekstissä on käytetty sekä goottilaisia että uusia latinalaisia painokirjaimia ja korkomerkki esiintyy vain latinalaisin kirjaimin painetussa tekstissä. Myös ä ja ö on korvattu Juteniuksen tekstissä latinalaisilla kirjaimilla æ ja œ.

Schildt oli tiettävästi jo ylioppilasaikoinaan käynyt ajatustenvaihtoa suomen kirjoitusasun uudistamisesta E. A. Ingmanin kanssa. Vuonna 1934 ilmestyneessä runojulkaisussaan “Lauluja Anakreonilta ynnä myös lauluja Sapholta” Ingman esipuheessa mainitsee Raskin Lapin kieliopin, jossa Rask merkitsee pitkiä vokaaleja korkomerkillä ja on sitä mieltä, että merkintätapa olisi suomen kieleenkin varsin sopiva. Schildtin ja Ingmanin unkarilaisella ystävällä Regulyllä oli myös vaikutuksensa suomen oikeinkirjoituskysymykseen, sillä unkarin kielessä pitkä vokaali ilmaistaan samaan tapaan korkomerkillä kuin Raskin ehdotuksissa. Ingman oli innostunut unkarin kielestä ja teki opintomatkankin Unkariin. Vuonna 1843 Ingman teki Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kokouksessa ehdotuksen suomen oikeinkirjoituksen uudistamisesta Raskin ja unkarin kielen esimerkin mukaan. Valiokunta, jonka harkittavaksi ehdotus jätettiin, vastusti kuitenkin uudistusta. Keskustelu kuitenkin jatkui niin, että asia oli Seurassa vielä esillä vuosi ehdotuksen jättämisen jälkeen. Ehdotus ei kuitenkaan saanut tarpeeksi kannatusta, jotta mitään päätöksiä olisi tehty.

Schildt ei vielä tässä vaiheessa sekaantunut asiaan, mutta kun näytti siltä, että Ingmanin aloite raukeaa, hän julkaisi Suomettaressa 1847 kirjoitelman “Uusi kirjoitus-tapa".

Aluksi Schildt käytti venykekirjoitustaan vain itse ja piti lehdille lähettämiensä artikkeleiden julkaisemisen ehtona venykkeiden käyttöä. Vuonna 1857 Schildt lähetti Suomalaisen Kirjallisuuden seuralle kirjelmän, jossa hän lupaa 103 hopearuplan palkinnon kirjoituskilpailun voittajalle, ainoana ehtona oli, että voittajan täytyisi painattaa teoksensa latinalaisilla kirjaimilla venykkeitä käyttäen. Tämän johdosta Schildtin venykkeet nousivat yleiseen keskusteluun ja asiaa käsiteltiin useimmissa maan lehdissä. Syntyi pitkiä, kirjallisia taisteluita, mutta yleinen mielipide oli kuitenkin venykkeitä vastaan.

(Kuusi, S., Kilpinen, W. S. S., & Schildt-Kilpinen, W. S. (1962). Wolmar Styrbjörn Schildt-Kilpinen: Elämä ja toiminta. Gummerus. s. 221-227)

Vuonna 1856 Schildt kirjoitti Suomi-julkaisuun artikkelin ” Sananen Suomen kielen ulkomuodosta ja venytysmerkeistä”, jossa hän perusteli laajasti oikeinkirjoitusehdotustaan. Vuonna 1857 hän ideoi kilpailun, jonka palkintona olisi 103 ruplaa seille, joka laatisi parhaan venykkeillä kirjoitetun teoksen. Kilpailuun ei saatu yhtään kelvollista käsikirjoitusta, mutta venykekirjoitus nousi kuumaksi puheenaiheeksi, johon otettiin laajasti kantaa. Vastustajien joukko oli suuri, siihen kuuluivat mm. J.V Snellman, Yrjö Koskinen ja August Ahlqvist.

Schildt kuitenkin jatkoi kirjoitusasun uudistuksen edistämistä ja julisti kilpailun uudelleen avoimeksi. Sillä kertaa kilpailuun saapui neljä kirjoitusta, joista parhaaksi valittiin Kaarle Kiljanderin Runeberg-suomennos Nadescha. Teos julkaistiin venykkeillä painettuna Kuopiossa 1860.

Venykkeet eivät tästäkään huolimatta saaneet laajempaa kannatusta, päinvastoin. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura kieltäytyi vastedes painamasta venykkeillä kirjoitettuja teoksia ja useat kirjapainot lopettivat venykkeitä sisältävien käsikirjoitusten vastaanoton vedoten kirjasinten puutteeseen. Mutta Schildt ei lannistunut vaan alkoi tukea kirjapainoja kustantamalla niille venykekirjasimia ja maksamalla venykkeitä sisältävistä painoarkeista lisämaksuja.

Schildtin ponnistelut tuottivat tulosta, sillä 1860-luvun alkupuolella julkaistiin toista tuhatta sivua venykkeillä painettua kirjallisuutta. Tällaisten julkaisujen menekki oli kuitenkin niin vähäistä, etteivät painotalot enää suostuneet venykekirjojen painamiseen. Viimeinen varsinainen venykejulkaisu oli v. 1889 ilmestynyt Nîtæ næitæ, nîtelmiæ, væitelmiæ, vestelmiæ, sotielmia, sovinto, jota voidaan kutsua Volmari Kilpisen henkiseksi testamentiksi.

(Jokipii, Tieteen ja taiteen isä, s. 69-73)

Jokipiin kirjasta tiivistelmä:

Wolmar Schildt – suomenkielisen kulttuurin ja sanomalehdistön pioneeri

Schildt oli yksi 1800-luvun merkittävimmistä suomalaisista. Hän oli monipuolinen hahmo: lääkäri, kielimies, sanomalehtimies ja fennomaani, jonka elämäntyö kytkeytyi vahvasti suomen kielen aseman vahvistamiseen ja kansallisen identiteetin rakentamiseen. Hänen vaikutuksensa ulottui erityisesti sanomalehdistön kehitykseen ja kielellisiin uudistuksiin, joista venykekirjoitus on yksi tunnetuimmista – ja kiistanalaisimmista.

Sanomalehdistön kehittäjä ja kansallisen heräämisen ääni

Schildtin toiminta sanomalehtimiehenä oli osa laajempaa fennomaanista liikettä, joka pyrki nostamaan suomen kielen asemaa ruotsin rinnalle sivistyskielenä. Hän julkaisi vuosina 1867–1870 omaa lehteä, jossa käytti sukunimeä Kilpinen. Lehdessään Schildt käsitteli ajankohtaisia yhteiskunnallisia ja kulttuurisia kysymyksiä, mutta ennen kaikkea hän pyrki edistämään suomenkielisen sivistyksen kehitystä.

Schildtin lehtikirjoitukset olivat usein kantaa ottavia ja idealistisia. Hän ei tyytynyt vain raportoimaan tapahtumia, vaan käytti sanomalehteä välineenä kansallisen heräämisen edistämiseen. Hän oli mukana perustamassa Jyväskylän yläalkeiskoulua, ensimmäistä suomenkielistä oppikoulua, ja haaveili jopa suomenkielisestä yliopistosta Jyväskylään.

Kieliuudistaja ja uudissanojen luoja

Schildtin panos suomen kielen kehittämiseen oli merkittävä. Hän loi lukuisia uudissanoja, jotka ovat edelleen käytössä. Esimerkiksi sanat tiede, taide, itsenäisyys, kirjailija ja oppilas ovat hänen käsialaansa. Schildt ei ainoastaan pyrkinyt rikastuttamaan kieltä, vaan myös muokkaamaan sen rakennetta ja kirjoitusjärjestelmää.

Venykekirjoitus – radikaali uudistus ja sen vastaanotto

Schildtin kenties tunnetuin kielikokeilu oli ns. venykekirjoitus, jonka hän kehitti 1840-luvulla. Uudistuksen tarkoituksena oli yksinkertaistaa suomen kirjoitusjärjestelmää ja tehdä siitä kansainvälisempi. Venykekirjoituksessa pitkät vokaalit merkittiin yhdellä vokaalilla, jonka päällä oli sirkumfleksi (esim. mâherran = maaherran), ja ä sekä ö korvattiin latinalaisilla ae ja oe -merkeillä.

Schildt lahjoitti painotaloille erityisiä kirjakkeita venykekirjoitusta varten ja käytti sitä omissa julkaisuissaan. Uudistus herätti kuitenkin laajaa vastustusta. Monet aikalaiset pitivät venykekirjoitusta keinotekoisena ja vaikealukuisena. Esimerkiksi Suometar-lehdessä julkaistu venykekirjoituksella laadittu teksti vuodelta 1856 osoittaa, kuinka vieraalta ja epäkäytännölliseltä kirjoitusjärjestelmä vaikutti lukijoihin.

Vaikka Schildtin venykekirjoitus ei koskaan vakiintunut, se herätti vilkasta keskustelua 1800-luvun lehdistössä ja kuvastaa hänen rohkeaa ja kokeilevaa otettaan kieleen.

Myöhemmin Schildt ryhtyi käyttämään œ:n (=ö) tilalla tanskalaista ø-kirjainta (jotta se erottuisi paremmin æ:stä) ja lisäsi uuteen kirjoitustapaansa aksentin (´) diftongien merkitsemistä varten: ie = é, uo = é ja yö = ø´ (miten aksentin saisi tanskalaisen ø:n päälle?)

Schildt avusti painotaloja uusien kirjasinten hankinnassa ja lisäksi hän lupasi painotöitä ja käsikirjoituksia ilmaiseksi sekä sitoutui lunastamaan sovitun määrän teoksia. Hän myös lahjoitti rahaa kirjailijoille, jos heidän teoksensa painettaisiin venykkeillä.

Kaikki nämä Schildtin uudistusyritykset sortuivat eri syistä ja eri henkilöiden teilaamina. Vastustajiin kuuluivat mm. Yrjö Koskinen, August Ahlqvist ja jopa Schildtin ystävä ja opiskelutoveri A.E. Ingman. Lopullisesti niiden on sanottu kaatuneen Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran ja J.V. Snellmanin musertaviin kannanottoihin.

Schildt itse käytti tunnollisesti venykekirjoitusta niin lehtikirjoituksissaan kuin piirilääkärin työssään reseptejä ja kirjeitä laatiessaan.

(Lähde: Audejev-Ojanen venytysmerkkilöt)

Seuraava teksti suora lainaus sivulta (tästä tiivistys verkkosivulle): https://vvks.it.helsinki.fi/katsaus_vanhaan_kirjallisuuteen/5_1800/index.html

Uusi vuosisata, 1800-luku, merkitsi kirjakielen kehitykselle enemmän kuin edelliset vuosisadat yhteensä. Kansanrunouden kerääminen ja tutkiminen jatkui entistä vilkkaampana. Kirjakieli sai runsaasti vaikutteita itäisistä murteista. Alkoi myös kielen normittaminen ja sen tietoinen kehittäminen ruotsin vertaiseksi kulttuurikieleksi. Vuosisadan loppupuolella käynnistyi myös varsinainen kielenhuolto.

Suomen siirtyminen Venäjän vallan alaisuuteen muutti vähitellen suhtautumista suomen kieleen. Turussa syntyi Turun romantiikan nimellä tunnettu liike (ns. ensimmäinen kansallinen herätys), joka pyrki levittämään suomen kielen käyttöä uusille aloille. Suomen kielestä alkoi tulla ruotsin kielen kilpailija – saatiinhan Turun akatemiaan vihdoin suomen kielen lehtoraatti.

Vuonna 1827 Turun palo poltti maan tasalle suuren osan kaupunkia, myös akatemian ja sen kirjaston aarteineen. Tämän jälkeen akatemia siirrettiin Helsinkiin, josta oli v. 1812 tehty uusi pääkaupunki. Turussa alkanut kansallinen liike jatkui Helsingissä Helsingin romantiikkana (tunnetaan myös nimellä toinen kansallinen herätys).

Vähitellen suomen kielen kannattajien ja vastustajien välinen ristiriita kärjistyi ja kansallisuusliike muuttui kiihkokansallisuudeksi. Suomalaisuuden puolustajia alettiin kutsua fennomaaneiksi, ruotsalaisintoilijoita taas svekomaaneiksi. Yhtenä fennomaanien tavoitteena oli tehdä suomen kielestä kaikilla aloilla käytettävä kulttuurikieli, ja oli ilmiselvä, ettei vanha pipliasuomi tähän tarkoitukseen riittänyt.

Vuonna 1831 Helsinkiin perustettiin Suomalaisen Kirjallisuuden Seura (SKS), jonka sihteeriksi Lönnrot nimitettiin. Seuran tavoitteena oli omakielisen sivistyksen kohottaminen sekä sivistyneistön suomalaistaminen: sen tuli levittää tietoa Suomen historiasta, rohkaista suomen kielen tutkimusta ja julkaista suomenkielistä kirjallisuutta. Kun seuraa suunniteltiin, suomen kielessä ei ollut vielä sanaa kirjallisuus, vaan käytettiin kiertoilmauksia tai ruotsalaista sanaa litteratuuri. Lönnrot keksi sanan seuran perustamisen aikoihin, ja sana esiintyy ensi kerran SKS:n perustamispöytäkirjassa 23.1.1831. Tämä yksityiskohta osoittanee konkreettisesti, miten kehittymättömät suomen ilmaisuvarat olivat kulttuuritarkoituksiin vielä tuohon aikaan.

Suomen kieli joutui 1840-luvulta lähtien vilkkaan tieteellisen tutkimuksen kohteeksi. Vuosina 1816–1867, noin viidenkymmenen vuoden aikana, julkaistiin ainakin viisitoista suomen kielioppia, ja melko suurelta näyttää akateemisten väitöskirjojenkin tulva.

1800-luvun alkupuolen kielioppien tulva, suomea käsittelevät artikkelit ja väitöskirjat osoittavat, miten tärkeää kielentutkijoista oli saada aikaan perusteellinen selvitys suomen kielestä, sekä säännöstö että oppikirjoja kielitaidon kohentamiseksi. Pelkkä kieliopin termien luominen ja muoto-opin seikkojen kuvaaminen ei kuitenkaan tehnyt suomesta kulttuurikieltä. Toisaalta oli luotava uutta sanastoa – ei vain kieliopillista, vaan yleistä kulttuurisanastoa – toisaalta kitkettävä kielestä siihen juurtuneet muukalaisuudet eli lähinnä svesismit. Oli myös luotava kielelle normit, jotta muoto-opillinen horjuvuus vähenisi. Alkoi sanaseppien aikakausi.

Uutta sanastoa kaivattiin niin hallinnon kuin kulttuurin alalle. Lönnrot keksi tuhansia uusia sanoja eri oppialoille: kasvitieteeseen, historiaan, lääketieteeseen, lakikieleen, kielitieteeseen, matematiikkaan ja näiden lisäksi runsaasti yleistä kulttuurisanastoa. Lönnrotin laaja Suomalais-Ruotsalainen Sanakirja, joka valmistui v. 1880, oli suomen sanakirjoista täydellisin aina Nykysuomen sanakirjan valmistumiseen saakka, 1950–60-luvulle.

Lönnrotin lisäksi 1800-luvun keskivaiheilla oli useita muita sanaseppiä, mm. SAMUEL ROOS, VOLMARI KILPINEN, PIETARI HANNIKAINEN ja ANTERO VARELIUS.