Kustaa Vaasan ajoista lähtien oli tullut säännölliseksi tavaksi merkitä talojen veroluvut erilliseen maakirjaan (jordebok). Ensimmäiset maakirjat laadittiin vuosina 1539/40. Vaikka maakirjoihin peltojen ja niittyjen alat arvioitiin tai mitattiin, niistä ei ollut kuitenkaan tapana laatia erillistä karttaa. Yksittäistapauksissa saatettiin kuitenkin jo 1500-luvulla esittää rajatuomioiden tueksi erillisiä pelto- ja niittynautintoja osoittavia karttoja. Näistä tunnetuimmat sisältyvät Jaakko Teitin valitusluetteloon (1556-1557), mutta kartanpiirtämisen harvinaisuutta osoittaa, ettei 1500-luvun raja- ja muita paikalliskarttoja tunneta kuin runsaat parikymmentä kappaletta.

Suurimittakaavaisia valtakunnan ja maakuntien karttoja alettiin Ruotsi-Suomessa laatia vasta 1610-luvulta eteenpäin Andreas Bureuksen (Bure) johdolla. Bureus sai vuonna 1628 tehtäväkseen organisoida valtakunnan kartoittamisen, ja näin sai maanmittaustoiminta alkunsa. Suomessa maanmittaustoiminta alkoi vuonna 1633, jolloin Turun lääniin määrättiin maanmittariksi Olof Gangius. Seuraavina vuosina maanmittareiden määrä lisääntyi, ja vuosisadan puolivälissä sellainen toimi jo kaikissa lääneissä. Maanmittareiden työsarka oli tietenkin tavattoman laaja, sillä mitään aikaisempaa perusaineistoa ei ollut olemassa. Apuna mittareilla oli mittarirenkejä ja -kisällejä sekä tietenkin monilukuinen kylien isäntäparvi, joka tosin myös haittasi työn etenemistä.

Maanmittaustoimintaa ja kartoittamista sääteli 1600-luvulla vilkas lainsäädäntötoiminta. Tärkeimmät maanmittareiden ohjeet annettiin vuosina 1635, 1636, 1642 ja 1684. Määräyksissä annettiin tarkat ohjeet karttaväreistä: pellot on merkittävä harmaalla, niityt vihreällä, suot keltaisella, puutarhat mustalla, järvet sinisellä ja joet tummansinisellä, rajat punaisella, metsät tummanvihreällä ja mäet valkoisella. Pinta-aloja laskettaessa tuli tynnyrinalaan sisältyä 14 000 neliökyynärää. Pohjoissuunta tuli merkitä karttaan kompassiruusulla. Kartassa on oma erityinen selitysosansa, Notarum Explicatio, josta selviää talojen verotukseen liittyvät seikat. Kartat tuli toimittaa Tukholmaan Laskukamariin, myöhemmin Maanmittauskonttoriin. Edellä mainittujen ohjeiden lisäksi maanmittaustointa säätelivät kymmenet usein jopa yksityistä maanmittaria koskevat ohjeet.

1600-luvun karttojen nimitys on vaihteleva. Ruotsiksi niitä kutsutaan nimellä "geometriska jordeböcker", josta on suomen kieleen käännetty nimitys geometriset maakirjat. Aineisto tunnetaan myös nimellä "1600-luvun värilliset karttakirjat", koska erilliset kartat sidottiin Laskukamarissa maakunnallisiksi niteiksi. Kun kartta-aineisto sisältää normaalin fyysisen ympäristön kuvauksen lisäksi myös taloudellisia ja verotuksellisia tietoja, käytetään niistä yleisnimitystä "maakirjakartat".

Ajallisesti maakirjakartat voidaan jakaa kahteen osaan niiden laatimisajankohdan perusteella. Ensimmäiseen ryhmään kuuluvat 1630-, 1640- ja 1650-luvulla syntyneet varsinaiset maakirjakartat. Ne liittyvät tiiviisti kruunun regaalioikeuksien valvontaan ja lisäämiseen, ja niistä puuttuvat näin muodoin mm. kartanot ja säterit. Tyypillisesti kartat kuvaavat talojen ja kylien tiluksia, peltoja ja niittyjä, ja selitysosassa (Notarum Explicatio) annetaan varsinaiset verotustiedot.

Karttojen toisen ryhmän muodostavat 1680- alkaneet verollepanomittaukset, ja aiheellista olisikin puhua tästä eteenpäin verollepanokartoista. Verollepanokartoissa, joita voi myös pitää taloudellisina karttoina, kiinnitettiin huomiota maantieteellisiin, verotuksellisiin ja taloudellisiin seikkoihin. 1600-luvun loppupuolen kartat eroavat aikaisemmista maakirjakartoista mm. siinä, että nyt kartoitettiin kylän eli jakokunnan pellot ja niityt sekä niiden rajat, ja niin muodoin jossain määrin myös kylän metsät.

Tämä aineisto liittyy ison reduktion jälkeisiin vuosiin, jolloin kruunulle palautettiin aikaisemmin poislahjoitettuja alueita ja tiluksia. Uudet kartoitukset liittyivät myös veropalkkalaitoksen eli kansanomaisemmin ruotujakolaitoksen toimeenpanemiseen, jonka takia oli tärkeä tuntea paitsi kylien ja talojen tilusalat myös talojen luonto ja mahdolliset veronmaksukyvyttömät autiotilat. Nyt kartoitettiin myös kartanoiden tiluksia. Verollepanokartoissa on perinteisen Notarum Explicationin lisäksi yhtenä osana myös kyläselitys, jossa maanmittari lyhyesti luonnehtii kylän ja talojen toimeentuloedellytyksiä, mahdollisesti myös uusien talojen ja torppien perustamisajankohtiakin. Verollepanokarttojen laatiminen keskeytyi ison vihan vuosina, vaihdellen eri puolilla maata vuosien 1709 ja 1713 välillä. Maanmittarit olivat kuitenkin niin ahkeraa väkeä, että heistä kaksi, Bergström ja Avander, joutuivat venäläisten vangeiksi ja katosivat sille tielle. Uudenkaupungin rauhan jälkeen (1721) maanmittaustoiminta pääsi hieman onnahdellen käyntiin, kun kaikkiin Suomen maakuntiin ei välittömästi ollut osoittaa maamittaria. Vuosikymmenen lopulla verollepanomittaukset kuitenkin saatiin jo koko maassa käyntiin. Varsinkin 1730- ja 1740-luvun alun mittaukset jo ikään kuin enteilivät vuosisadan puolessavälissä käynnistettyjä isojakotoimituksia.

1600-luvun maakirjakartta-aineisto käsittää n. 1500 erillistä karttaa, mikä maanmittareiden vähälukuisuuteen verrattuna - 15 maanmittaria - on hyvä saavutus. Maanmittareilla oli yksityiskohtaiset ohjeet karttojen ulkoasusta, koosta ja sisällöstä, eikä aikakaan ole kyennyt haalistamaan näitä mestarinäytteitä. Maakirjakartat laadittiin ns. regaalilehdelle (46x58 cm), jotka sidottiin maakunnallisiksi niteiksi. Yleensäkin pyrittiin mahdollisimman paljon standardisoimaan mittaus- ja piirustustyöt, että olisi saatu kartat yhteismitallisiksi. Mittayksiköksi vakiintui vuonna 1688 ns. Scala Stockholmensis, 1:4000. Varsinkin 1600-luvun puolivälin kartat on piirretty lähes lapsenomaisella tarkkuudella huomioiden kyläyhteisön pienetkin yksityiskohdat aidanseipäitä myöten. Karttojen mittakaavat vaihtelevat silti yleensä 1:3000 ja 1:5000 välillä. Karttojen selitysosassa (Notarum Explicatio) määritellään talojen veroluvut, kylvömäärät erilaatuisilla mailla ja niittyjen tuotto. Lisäksi siinä arvioidaan talojen ja kylien metsät, laidunmaat ja kalavedet. Kun verollepanokartoissa 1680-luvulta eteenpäin käsiteltiin suurempia aloja kuin vain kyläkeskusta peltoineen ja niittyineen, oli mittakaavaa pienennettävä yleisesti 1:8000 :een tai jopa 1:15000:een. Karttojen kokokin kasvoi. Kun kyläyhteisö tai jakokunta haluttiin kuvata kuitenkin yhdelle kartalle, saatettiin liimata ja leikata useita regaalilehtiä yhteen, niin että suurimmat kartat ovat jopa 3-4 metriä suuntaansa. Verollepanokarttoja on suunnilleen saman verran kuin maakirjakarttojakin eli n. 1500 kappaletta.

On esitetty, että karttojen yhtenä päämääränä olisi ollut palvella uudistetun valtakunnankartan perusmateriaalina. Tämä on varmasti totta, sillä maanmittarit laativat jo 1600-luvun puolivälissä (ohje vuodelta 1643) suurimittakaavaisia - vaihdellen välillä 1:30 000 ja 1:360 000 - pitäjän-, läänin- ja maakuntien karttoja. Kaikkiaan tätä aineistoa on n. 70 karttaa ja niitä säilytetään Kansallisarkistossa ja osa on myös Ruotsin arkistoissa (Riksarkivet, Krigsarkivet). Useissa tapauksissa Suomen puolella näyttää käyneen siten, että ensin laadittiin suurimittakaavainen yleiskartta, ja vasta sen jälkeen ryhdyttiin kyläkartoituksiin. Varsinkin tilus- ja kyläkartat jäivät niin sporadisiksi, että on vaikea nähdä niiden yhteyttä valtakunnankartoitukseen. Maakunta- ja pitäjäkarttoja yhdistelemällä saatiin valtakunnan uusi, entistä tarkempi kartta, joka ilmestyi käsinpiirrettynä vuonna 1688. Se jätettiin sotilaallisista syistä kuitenkin painamatta.

Määräysten mukaan tuli maanmittareiden toimittaa puhtaaksipiirretyt karttansa Tukholmaan keskusarkistoon. Näin tapahtuikin lähes poikkeuksetta 1600-luvun lopulle saakka. Syystä tai toisesta kuitenkaan kaikkia 1600-luvun maakirjakarttoja ei sidottu yhteisiksi läänittäisiksi kartastoiksi, vaan osa kartoista jäi irrallisiksi. Mahdollisesti suuren Pohjan sodan syttyminen (1700) oli katkaissut normaalien karttatoimitusten tien Ruotsiin. Näin ollen joitakin maakirjakartoiksi luokiteltavia ja ennen 1680-lukua piirrettyjä karttoja löytyykin Maanmittaushallituksen läänikohtaisista Uudistusten luetteloista; kartat ovat nykyisin Kansallisarkiston kokoelmissa. Kaikki 1680-luvun jälkeen piirretyt verollepanokartat sisältyvät niin ikään Uudistusten luetteloihin. Vuoden 2005 alusta Jyväskylässä aloitti toimintansa Maanmittauslaitoksen arkisto. Arkistoon on koottu kaikkien maanmittaustoimistojen pysyvästi säilytettävät kartta- ja asiakirja-aineistot isojakotoimituksista lähtien, mutta mukana saattaa olla myös vanhempaa aineistoa. Maanmittauslaitoksen arkistolla on myös sähköinen arkistotietokanta.

Maakirjakartat ja niitä seuranneet verollepanokartat tarjoavat korvaamattoman apuneuvon kurkistaa kyläyhteisöön ja maankäyttöön aikana, jolloin isojako ei vielä ollut ehtinyt hajottaa kyläyhteisöä ja kyläraitin varteen rakennettuja taloja erilleen. Kartoista nähdään, missä käytettiin sarkajakoa, missä yleisintä oli peltojen lohkojako tai muunlainen nautinta, ja mikä oli kasken merkitys alkavalle uudistilalle. Talojen omistusten lisäksi kartoista selviää myös alueen tiestö ja vesiyhteydet. Aineisto on yhtä tärkeä historioitsijalle, kansatieteilijälle ja arkeologille kuin myös kylän ja talon menneisyydestä kiinnostuneelle!

Kirjallisuutta ja linkkejä

Bratt, Einar, En krönika om kartor över Sverige. Stockholm 1958.
Cserhalmi, Niklas, Fårad mark. Handbok för tolkning av historiska kartor och landskap. Lund 1999.
Ehrensvärd, Ulla, Kartor. Fem seklers svensk kartografi. Stockholm 1991.
Ekstedt, Olle, Färgerna på gamla lantmäterikartor.1988.
Ekstrand, Viktor, Svenska Landtmätare 1628-1900. Bibliografisk förteckning. Umeå & Uppsala 1896-1903.
Gustafsson, Alfred A., Maanmittarikunta ja mittaustyöt Ruotsinvallan aikana. Suomen maanmittauksen historia I. Porvoo 1933.
Kartta historian lähteenä. toim. Heikki Rantatupa. Jyväskylä 2000.
Niemelä, Osmo, Suomen karttojen tarina 1633-1997. Helsinki 1998.
Samlingar i Landtmäteri. Fösta samlingen. Intruktioner och Bref 1628-1699. Stockholm
Sporring, Ulf, Land Survey Maps as Historical Sources. Maps and Mapping. National Atlas of Sweden. 1990.

Teksti: Heikki Rantatupa