1700-luvun pitäjänkartat

1700-luvulla uudelleen virinnyt kiinnostus maantieteellisiin mittauksiin johtui suureksi osaksi ranskalaisen Maupertuis´n johtaman maapallon muotoa Tornionjokilaaksossa (1736-1737) tutkineen retkikunnan esimerkistä. Suomessa toimi tällä vuosisadalla useita maantieteellisiä mittauskomissioita. Ensimmäinen komissio työskenteli vuosina 1737-1747 kartoittaen pääasiassa alueita itärajan tuntumassa ja Hattujen sodan ja pikkuvihan (1741-1743) jälkeen Pohjanmaalla. Seuraava komissio aloitti toimintansa vuonna 1748. Tässä komissiossa ehti työskennellä kaikkiaan 27 maanmittaria, ja kartoitukset ulottuivat hieman hajanaisesti kaikkialle Suomeen. Tässä vaiheessa pitäjänkarttojen mittakaavaksi omaksuttiin 1:20 000 eli ns. komissiomittakaava. Teknisesti pitäjänkartta laadittiin yhdelle paperille liimaamalla arkkeja yhteen, ja näin suuresta pitäjästä tuli todella suuri kartta, joka 5-7 metriä pitkä ja hankala käsitellä. Kartoissa pyrittiin selvittämään maan laatua ja kasvillisuutta sekä jossakin määrin myös topografiaa mittauslinjojen avulla, ja näin kartat perustuvat siis todellisiin mittauksiin eivätkä pelkästään arviointeihin ja havaintoihin. Kun maanmittarin keskimääräinen kartoitusala vuodessa oli kuitenkin 720 neliökilometriä, jäi karttojen tarkkuudessa silti paljon toivomisen varaa. Komission työ loppui käytännössä vuoteen 1756, kun maanmittareita siirrettiin maantieteellisistä kartoituksista tärkeämmiksi katsottuihin isojakotoimituksiin. Vuonna 1756 aloittanut ns. uusi komissio, joka jakautui maantieteelliseen ja kahteen isojakokomissioon, jatkoi kuitenkin maantieteellisiä mittauksia kymmenisen vuotta, kunnes vuonna 1766 isojakotoimitukset lopullisesti syrjäyttivät maantieteelliset mittaukset.

Suurikokoisista pitäjänkartoista tehtiin käytännön syistä ja 1770-luvulla alkaneiden sotilaskartoitusten pohja-aineistoksi pienennöksiä yleensä mittakaavaa 1:80 000. Näihin pyrittiin jäljentämään kaikki alkuperäisen pitäjänkartan tiedot.

Suomalaisia pitäjänkarttoja on paitsi Kansallisarkistossa myös runsaasti Ruotsin Riksarkivetin ja Krigsarkivetin kokoelmissa. Pitäjänkarttojen ja niitä tukevien maakunnallisten karttojen kattavuus on jo erittäin hyvä 1700-luvun jälkipuoliskolla. Kaikkiaan ehdittiin maanmittauskomissioiden toiminnan aikana kartoittaa noin 180 silloista pitäjää.

1800-luvun pitäjänkartat

Maantieteelliset kartoitukset olivat olleet lähes pysähdyksissä autonomian ajan ensi vuosikymmenet, kunnes vuonna 1840 alettiin suunnitella Suomen uutta yleiskarttaa. Yleiskartan pohjaksi laadittiin vuosina 1841–1855 kartat yhteensä 339 pitäjästä mittakaavaan 1:20 000. Uusi pitäjänkartasto oli selkeä parannus aikaisempaan 1700-luvun pitäjänkartastoon verrattuna, sillä isojakotoimitusten vuoksi oli olemassa jo runsaasti uutta karttojen pohja-aineistoa. Myöhemmin vielä määrättiin mitattavaksi kaikki ne tilat, joista ei ollut suoritettu geometrisiä mittauksia isojakoa ja verollepanoa varten. Mittauksissa kiinnitettiin erityistä huomiota asumuksiin, viljelysten ääriviivoihin, metsämaiden päälajeihin, rajpihin, vesistöihin ja kulkureitteihin. Suurin osa pitäjänkartoista valmisteltiin lääninmaanmittauskonttoreissa yhteensä noin 70 maanmittarin voimin seuraavasti:

Päätös ”Lapinmaan” kartoittamisesta tehtiin vasta vuonna 1859, jolloin operaatiolle myönnettiin valtionapu. Vuosien 1860 ja 1870 välisenä aikana Lappia kartoitettiin vain keskeisimpiä maantieteellisiä tarpeita silmälläpitäen siten, että kartoille merkittiin pitäjien rajat, tärkeimmät vesistöt ja tiet mittakaavassa 1:100 000 ja 1:400 000.

Teksti: Heikki Rantatupa