Ruotsi-Suomessa alettiin maanmittaustoimintaan kiinnittää lisääntyvässä määrin huomiota  1500- ja 1600-lukujen vaihteessa, koska erityisesti sotataidon ja -taktiikan kehittyminen merkitsi valtakunnan puolustuksen järjestämistä uusien vaatimusten mukaan. Koska sodankäynti oli hiljalleen muuttumassa liikkuvammaksi, koettiin, että karttatiedon avulla voitiin suuresti vaikuttaa valtakunnan puolustamiseen ja sodankäyntiin yleensäkin.

1600-luvun alussa Kaarle IX kutsui Andreas Bureuksen (Bure) laatimaan karttakuvauksia Ruotsi-Suomen maakunnista ja kaupungeista. Bureuksen johdolla alettiinkin  sitten valmistella suurimittakaavaisia valtakunnan ja maakuntien karttoja. Koska Kaarle IX tunsi suurta henkilökohtaista mielenkiintoa Lappia ja alueen luonnonvaroja kohtaan, ei liene ihme, että  ensimmäinen Bureuksen laatima kartta oli Lapin kartta vuodelta 1611. Vuonna 1626 ilmestynyt Pohjois-Euroopan kartta on hänen tunnetuin teoksensa, jota ulkomaalaiset kartografit käyttivät omien töidensä mallina Pohjolaa kuvatessaan. Bureus sai vuonna 1628 tehtäväkseen organisoida valtakunnan kartoittamisen, ja näin sai järjestelmällinen maanmittaustoiminta alkunsa.

Suomessa maanmittaustoiminnan katsotaan alkaneen vuonna 1633, jolloin Turun lääniin määrättiin maanmittariksi Olof Gangius. Seuraavina vuosina maanmittareiden määrä lisääntyi, ja vuosisadan puolivälissä sellainen toimi jo kaikissa lääneissä. Maanmittareiden työsarka oli tietenkin tavattoman laaja, sillä mitään aikaisempaa perusaineistoa ei ollut olemassa. Apuna mittareilla oli mittarirenkejä ja -kisällejä sekä tietenkin monilukuinen kylien isäntäparvi, joka tosin myös haittasi työn etenemistä.

Alla olevilla sivuilla esitellään lähemmin maanmittauksen ja kartografian kehittymistä ja vakiintumista Suomessa.

Teksti: Antero Holmila ja Heikki Rantatupa