Maanmittarit ja kompassiruusut

Maanmittaritoiminnan kehittyminen Ruotsi-Suomessa 

Ruotsin maanmittaustoiminta alkoi vuonna 1628, jolloin Anders Bure sai tehtäväkseen organisoida valtakunnan maanmittauksen. Samana vuonna annettiin määräyskirja kuudelle maanmittarille toimialueina Tukholman ympäristö. Vuonna 1633 maanmittireiden määrää lisättiin niin, että joka läänissä toimisi oma maanmittari. Tässä vaiheessa myös Suomi sai oman maanmittarinsa, kun Olof Gangius määräyskirja mukanaan saapui Turkuun. Suomen kannalta yksi maanmittari oli aivan liian vähän, vaikka Gangiuksen työn piti keskittyä aluksi vain kaupunkeihin. Näitä ensimmäisiä maanmittareita kutsuttiin vakinaisiksi (ordinarie) maanmittareiksi. Mittareiden määrää lisättiin Suomen puolellakin jo 1640-luvulla, ja käytännössä joka läänissä oli jo neljänneksen reduktion aikoina 1650-luvulla oma mittarinsa.

Ison reduktion toimeenpano 1680-luvulla aiheutti uutta painetta mittaustoimintaan, ja niin vuonna 1684 annettiin määräys ylimääräisen maanmittarin (extra ordinarie tai vain extra) asettamisesta lääneihin. Säästäväisyyssyitä näiden palkka maksettiin vasta sen jälkeen, kun oli tarkastettu ja hyväksytty uusien mittareiden lähettämien karttojen laatu. Ylimääräiset maanmittarit saattoivat ansaita palkkansa myös työskentelemällä yksityisten henkilöitten palveluksessa. Ruotsin ulkoprovinsseissa, kuten Inkerinmaalla, Liivinmaalla, Pommerissa ja Skoonessa, ylimääräisiä maanmittareita saatettiin kutsua myös komissiomaanmittareiksi (komissionens lantmätare). Tämä nimitys yleistyi Suomen puolella vasta isonjaon toimeenpanon yhteydessä vuodesta 1757 alkaen. Tästä lähtien oli toiminnassa isonjaon valtaisan työmäärän vuoksi myös ylimääräisiä komissiomaanmittareita. Vuodesta 1802 alkaen vakinainen läänin maamittari sai nimen ensimmäinen maanmittari, ja ylimääräisiä mittareita kutsuttiin toiseksi ja kolmanneksi maanmittariksi. Komissiomaanmittaritkaan eivät kadonneet uudistuksen jälkeen, mutta he saivat jälleen kerätä palkkansa yksityisille tekemistään palveluksista.

Maanmittareilla oli palveluksessaan monilukuinen renki- ja oppilaskunta, joista aina joku hyvällä onnella ja tietenkin hyvällä ymmärryksellään, kauniilla piirustustaidollaan ja käsialallaan nousi aikaa myöten maanmittarikuntaan. Alkuajan maanmittareiden töistä on helppo nähdä, että paitsi laskupäätä ja trigonometrian hallintaa mittareilla järjestään oli myös epäämättömän hieno estetiikan taju ja piirustustaito. Yhtä tärkeää kuin mitata maat oikein oli tehdä kartoista todellisia taideteoksia.

Suomessa toimineiden maanmittareiden lukumäärä

Olof Gangius kuului kuuden ensimmäisen maanmittariksi koulutettujen joukkoon. Gangiuksen asemapaikaksi määrättiin Suomi, jonne hän saapui vuonna 1633. Tätä vuotta voidaan pitää samalla Suomen maanmittaustoiminnan alkuvuonna. Seuraavana vuonna Gangius sai virkaveljekseen Anders Strengin. Vuonna 1640 maanmittareiden määrä nousi kolmeen, kun Lars (Lorentz) Schroderus valtakunnan viidestä uudesta maanmittarista nimitettiin Uudenmaan ja Hämeen piiriin. 1640-luvulla nimitettiin lisää maanmittareita, niin että kaikkiaan vuosikymmenen lopulla heitä oli 6-7 henkeä Suomen puolella. Suunnilleen tähän määrään maanmittarikunta asettuikin vuosikymmeniksi. Kruunu maksoi heille varsin heikkoa palkkaa, niin että monet ottivat hoitaakseen sivutuloja tai heittäytyivät kokonaan toiseen ammattiin, vaikka nimellisesti toimivatkin virassaan. Kuvaavaa aikakaudelle on Suomenmaan kenraalikuvernöörin Pietari Brahen lausunto, jossa hän totesi, että koko maanmittarikunta voidaan lakkauttaa, sillä he eivät tee kruunulle mitään hyötyä , vaan aikaansaavat paljon sekasotkua. Samaan aikaan Brahe kuitenkin henkilökohtaisesti osallistui aktiivisesti Suomen ja Kajaaniporin eli oman kreivikuntansa alueen kartoittamistyöhön.

Maanmittaustyöt lähes keskeytyivät 1660- ja 1670-luvuilla. Seuraavalla vuosikymmenellä laadittiin jälleen karttoja, nyt etupäässä taloudellisia eli verotustarkoituksiin tarkoitettuja karttoja. Maanmittaustoimintaa vilkastutti iso reduktio sekä ruotujakoislaitoksen toimeenpano. Suomen maanmittarikunta ei lukumääräisesti juurikaan kasvanut näinä vuosikymmeninä. Suomessa suuri Pohjan sota sekä sitä seurannut ison vihan aika (1714-21) lopetti maanmittaustoiminnan totaalisesti. Suomen seitsemästä vakinaisesta maanmittarista kolme, Vettervik, Cristopher Mört ja Östring, siirtyivät Ruotsiin, Samuel Broterus kuoli juuri ennen Suomen miehitystä, Bergman jäi Suomeen kartanoonsa, ja kaksi, Bergströn ja Avander, joutuivat venäläisten vangeiksi ja tätä kautta Venäjälle.

Uudenkaupungin rauhan jälkeen alettiin maanmittaustoiminnassa hiljalleen palata normaaleihin aikoihin. Vanhoista maanmittareista ainoastaan Johan Vettervik palasi takaisin Turun ja Porin lääniin virkaansa, muut olivat joko haluttomia tai sitten kuolleet sodan aikana. Vettervikin apulaisena toimi tuottelias kartoittaja Daniel Ekman; Ekmanin kartat tuntee helposti niiden laajoista mittasuhteista, joissa ei vanhaa regaalikokoa n. 44x59 cm enää kunnioitettu tippaakaan. Muiden läänien osalta saatiin maanmittareita odottaa 1730-luvulle saakka, eikä virkakunnan laajentamisesta ollut puhettakaan.

1700-luvun puolivälissä tapahtui useitakin asioita, jotka merkitsivät maanmittaus- ja kartoitustoiminnassa uuden aikakauden alkamista. Vuosina 1736-37 oli ranskalaisen Maupertuis´n retkikunta suorittanut geodeettisia mittauksia Tornionjokilaaksossa tarkoituksena astemittauksin todentaa maan pallonmuotoisuus. Suurta huomiota maailmanlaajuisesti saanut retkikunta - jonka tulokset sivumennen sanoen olivat oikein mutta laskettu väärin perustein - inspiroi Suomessa vastaavanlaisia maantieteellistä mittaustoimintaa. Vuosina 1736-47 ja sitten vielä vuonna 1748 meillä toimi kaksi mittauskomissiota, joissa työskenteli jopa 60 uutta komissiomaanmittaria. Mittaustöiden tuloksena saatiin varsin kattava pitäjänkartasto eteläisestä ja itäisestä Suomesta. Osittain kartoitettiin myös Pohjanlahden rannikkoa. Kun 1700-luvun puolivälistä lähtien toteutettiin myös isoajakoa merkitsi se Suomen maanmittarikunnan kasvamista Ruotsin vallan lopulla noin 110-120 henkeen. Kaikkiaan Suomessa ehti Ruotsin vallan aikana toimia 486 maanmittaria.

Maanmittarit Ruotsin vallan aikana 1633-1809 lääneittäin

lääni	vakin.	ens.	ylim.	toin.	kol.	komis.	vara	ausk.	yht.
Turun ja Porin	12	3	19	1	2	36	23	21	117
Uuden-maan	8	4	6	3	1	36	21	13	92
Heinolan	6	3	2	1		24	7	6	49
Kuopion	2	3		2		27	7	5	46
Viipurin	4	1	2			9			16
Vaasan	7	5	6	5		46	13	6	88
Oulun	1	3		2		29	5	4	44
Muu Suomi							5	29	34
yht.	40	22	35	14	3	207	81	84	486

Voimakkaimmin kartoitettiin Suomen eteläisiä läänejä, Turun ja Porin sekä Uudenmaan ja Hämeen lääniä. Näissä lääneissä oli myös eniten vakinaisia maanmittareita. Maanmittauskomissioiden työt sekä isojako kasvatti maanmittarikunnassa varsinkin komissiomaanmittareiden lukumäärää, joita Ruotsin vallan maanmittarikunnasta ehti olla lähes puolet koko vahvuudesta. Erityisesti Vaasan läänissä näitä komissiomaanmittareita oli runsaasti: siellä suoritettiin maantieteellisiä mittauksia ja myös isojako alkoi tästä läänistä.

 

Kirjallisuutta

Ekstrand, Viktor, Svenska landtmätare 1628-1900. Biografisk förteckning. Umeå-Uppsala 1896-1903.

Gustafsson, Alfred A., Maanmittarikunta ja mittaustyöt Ruotsinvallan aikana. Suomen maanmittauksen historia I. Porvoo 1933.

Kostet, Juhani, Cartographia urbium Finnicarum. Suomen kaupunkien kaupunkikartografia 1600-luvulla ja 1700-luvun alussa. Pieksämäki 1995.

Samlingar i Landtmäteri. Första samlingen. Istruktioner och Bref 1628-1699. Stockholm.

Samuelin kartat Samuels kartor. Helsingin pitäjä vanhimmissa kartoissaan 1681-1712. De äldsta kartorna över Helsinge 1681-1712. Toim./red.

Teresa Leskinen, Pia Lillbroända. Vantaa 2001.

Vaajakallio, E. O., Suomen maanmittarit 1628-1928. Helsinki 1928.

 

Teksti: Heikki Rantatupa