Ilmansuuntia esittelevällä symboli periytyi itse asiassa antiikin kartografeilta, jotka käyttivät sitä esittäessään maailman neljää päätuulensuuntaa. Nämä olivat Aparctias (pohjoinen), Apeliotes (itä), Notus (etelä) ja Zephyrus (länsi). Tavaksi tuli antiikin aikana lisätä karttoihin vielä väli-ilmansuunnat, jotka kaikki esitettiin tuulten jumalien hahmossa posket ilmaa puhkuen. Tästä antiikin tuuliruususta kehittyi kompassin tullessa tunnetuksi kompassiruusu 1400-luvulla.

Kompassiruusu ilmansuuntia osoittamassa vakiintui maanmittauskarttoihin alusta pitäen 1600-luvulla. Ennen vakinaisen maanmittauslaitoksen perustamista vanhimmissa Suomea koskevissa karttaesityksissä, esim. Jaakko Teitin 1550-luvun ja Antti Israelinpoika Svartin 1630-luvun kartoissa, tyydyttiin siihen, että kartan reunuksiin vain kirjoitettiin ilmansuunnat, pohjoinen – itä – etelä – länsi.

Suomen vanhimmassa kaupunkikartassa, Turun kartassa vuodelta 1634, jonka tekijänä pidetään Suomen ensimmäistä maanmittaria Olof Gangiusta, käytetään jo tyypillistä pää- ja väli-ilmansuunnat osoittavaa kahdeksanjakoista kompassiruusua. Ensimmäisissä maanmittareiden ohjeissa karttasuuntia ei vielä mainittu, mutta vuoden 1636 instruktiossa asiasta ennettiin selkeä ohje: ”kun joku kylä tulee mitattavaksi, tulee se niin asettaa paperille, että kompassi(ruusu) osoittaa pohjoiseen tällä lehdellä eikä mihinkään muuhun suuntaan”. Ilmansuuntien merkitsemisellä voitiin lähiseutujen kartat helpommin asettaa toistensa yhteyteen.

Ensimmäisten maanmittauskarttojen kompassiruusuista on keskusteltu siitä, olivatko ne kulloisenkin kysymykseen tulevan maanmittarin tekemiä vai piirrettiinkö ne maanmittauskonttorissa ”virkatyönä” siinä vaiheessa, kun kartat toimitettiin Tukholmaan Laskukamariin. Jos kompassiruusua pidetään maanmittarin henkilökohtaisena tuotoksena olisi asialla käytännön merkitystä sellaisessa tapauksessa, kun kartta on jäänyt signeeraamatta: kompassiruusun avulla olisi helppo tunnistaa kartan tekijä. Suomalaisen maakirja- ja verollepanokartta-aineiston vertailun perusteella voidaan pitää varmana, että kompassiruusun tai yksinkertaisemman etelä-pohjois –nuolen piirsi kulloinenkin maanmittari. Kompassiruusuissa on käytetty samoja värejä kuin itse kartassa, maanmittarit sijoittivat ilmansuuntasymbolin yleensä omaan persoonalliseen tapaansa kartalle, ja itse asiassa vain he tiesivät kulloisessakin yksityistapauksessa missä karttapohjoinen oli. Sitä paitsi ilmansuuntien merkitsemiseen velvoitti jo annettu instruktio.

Vaikka kompassiruusuja voidaankin pitää maanmittareiden omina luomuksina ei maanmittareiden identifiointi niiden kautta ole itsestään selvyys. Maanmittarit saattoivat hyvinkin vaihdella kompassiruusujensa muotoja uransa aikana, tai sitten vain kiireet tai aikakauden muutos aiheuttivat sen, että siirryttiin koristeellisempiin tai yksinkertaisempiin muotoihin. Itsestään selvänä tekijän puumerkkinä kompassiruusua ei siis voi pitää, vaikka useimmissa tapauksissa niistä löytyy kulloisellekin maanmittarille tyypillisiä elementtejä.

Ilmansuunnat piirrettiin yksinkertaisimmin vain pohjois-eteläsuuntaa osoittavalla nuolella, kuten 1600-luvulla Lars Schroderus tai 1700-luvulla Nils Westermarck eräissä kartoissaan. Useimmiten käytettiin kuitenkin 4- tai 8-osaista pää- ja väli-ilmansuunnat esittävää ruusuketta. Väli-ilmansuuntia saatettiin lisätä, niin että kehällä voi olla 16 tai 32 suuntaa. Karttapohjoinen osoitettiin kompassiruusun kärkenä olevalla nuolella, mutta useimmiten käytettiin tyyliteltyä Ranskan liljaa pohjoissuuntana. Kaarle XI:n toivomasta tähtikuviosta, Pohjantähdestä, ei kehittynyt missään vaiheessa yleistä pohjoisen symbolia.

Kun kompassiruususta ei annettu tarkempia ohjeita, saattoi juuri sen sommittelussa puhjeta kukkaan maanmittarin taiteellisen lahjat. Kompassiruusujen kirjo ulottuu yksikertaisesta harmaalla tai mustalla piirretystä nuolesta taidokkaisiin yksivärisiin tai värillisiin kuvioihin. Ruusuke itsessään saattoi olla monimuotoinen rakennelma sisempine ja ulompine kehineen, joista varjostamalla on muokattu kolmiulotteinen kokonaisuus.

Vaikkei kompassiruusua siis ehdottomasti voi pitääkään tekijänsä puumerkkinä on se kuitenkin sellainen useimmissa tapauksissa, ja antaa joka tapauksessa vihjeen, mille aikakaudelle kartta sijoittuu.

Kirjallisuutta

Stenoff, Rebecca, Maps and mapmaking. The British Library 1995.

Gustafsson, Alfred A., Maanmittarikunta ja mittaustyöt Ruotsinvallan aikana. Suomen maanmittauksen historia I. Porvoo 1933.

Samuelin kartat Samuels kartor. Toim. Teresa Leskinen – Pia Lillbroända. Vantaan kaupunginmuseo 2001.

Terra Cognita. Maailma tulee tunnetuksi. Helsingin yliopiston kirjasto 2000.

Kostet, Juhani, Cartographia urbium Finnicarum. Suomen kaupunkien kaupunkikartografia 1600-luvulla ja 1700-luvun alussa. Rovaniemi 1995.

Samlingar i Landtmäteri. Första samlingen, Instruktioner och bref 1628-1699.

Teksti: Heikki Rantatupa