Kaupunkikartat kuuluvat kiinteästi sekä historian- että kaupunkitutkimuksen piiriin, sillä kartoilla - tai niiden kuvaamilla - asemakaavoilla on tärkeä osa tutkittaessa kaupunkien ja niiden ympäristön muutosta sekä arkkitehtuurin ja nimistön kehittymistä. Ruotsi-Suomessa oli kaupunkimittaustyölle annettu lakeja ja asetuksia jo 1620-luvulla. Vuonna 1633 ensimmäisen Suomeen lähetetyn maanmittarin Olof Gangiuksen. Tämän keskeinen tehtävä oli kartoittaa Suomen kaupunkeja. Vuonna 1634 syntyikin hänen mittaamansa Turun kaupunkikartta. Ensimmäisen yhtenäisen ja laajuudessaan toistaiseksi myös ainutkertaisen kaupunkikarttojen sarjan muodostivat Claes Wilhelm Gyldènin vuosina 1837-1843 julkaisemat kaikkien Suomen senhetkisten kaupunkien kartat. Seuraava merkittävä askel suomalaisten kaupunkikarttojen kehityksessä tapahtui 1800-luvun lopulla, kun liikenneyhteyksien parantumisen myötä alettiin julkaista nimenomaan matkailijoiden käyttöön tarkoitettuja kaupunkikarttoja. Kaupunkien kehittymisen tutkimusta puolestaan edisti vuonna 1910 julkaistun Suomen kartaston toisen laitoksen kaupunkikarttojen sarja. Siinä kaikki kaupunkikartat oli tehty saman mittakaavan (1:30 000) mukaisesti, mikä teki kaupunkien keskinäisestä vertailemisesti selvästi helpompaa. Liikenteessä tapahtuneet muutokset vaikuttivat kaupunkikarttojen sisältöön myös 1930-luvulla, jolloin autojen määrän nopean lisääntymisen myötä alettiin pohtia tarvetta ottaa huomioon myös autoilijoiden tarpeet kaupunkikarttojen teossa. Niinpä vuonna 1939 Maanmittaushallitus julkaisi Suomen kaupunkien ja kauppalain asemakaavat - Autoliikenteen läpikulkutiet -nimisen teoksen, jossa nimensä mukaisesti oli kuvattuna kaupunkien ja kauppaloiden kautta-ajokartat. Tähän tietokantaan on kerätty C.W.Gyldénin kaupunkikartat omaksi kokoelmakseen sekä sekalaisia kaupunkikarttoja käsittävä oma kokoelmansa, jossa pääaineiston muodostavat uudemmat vuosina 1893 sekä 1902 laaditut kaupunkikartat.

Teksti: Heikki Rantatupa ja Kirsi Nieminen