Kartoissa käytettävistä väreistä annettiin ohjeita samaan aikaan kun määriteltiin karttamerkit. Niinpä ensimmäiset karttojen väritysohjeet annettiin vuonna 1636, ja ne olivat puoli vuosisataa voimassa. Väritystekniikan ja värien sävyn määräsi pitkälle karttamateriaalina ollut lumppupaperi. Maanmittarit myös valmistivat käyttämänsä värit itse. Ensimmäisissä maakirjakartoissa karttapintaa ei yleensä katettu kokonaan umpeen, kuten myöhemmissä verollepanokartoissa tuli tavaksi. Sen sijaan käytettiin erilaisia viivoituksia tai täplitystä tiettyjen symbolien kera kuvaamaan erilaista maastoa. Pellot kuvattiin näissä 1640- ja 1650-luvun kartoissa harmaalla viivoituksella; viivat symbolisoivat samalla kyntövakoja. Niittykuviot erotettiin pelloista täplityksellä, jolloin käytettiin joko vihreää tai keltaista väriä. Vesistöjen kuvaamisessa käytettiin alusta pitäen sinistä väriä, joko siten, että sinisellä reunustettiin vain vesistöjen rannat, tai peitettiin koko vesistö aaltoja kuvaavalla sinisellä viivoituksella tai aallokkoa jäljittelevällä kuviolla. Talojen värityksessä käytettiin punaista.

Vuodesta 1688 vallitsi muutaman vuoden jakso, jolloin maanmittareilla oli täysi vapaus valita karttojensa symbolit ja värit. Käytännössä vanhat traditiot kuitenkin säilyivät, eikä erikoisen poikkeavia karttoja tältä ”vapauden ajalta” löydy. 1690-luvulta lähtien ohjeita sekä symboleitten valinnasta että karttojen värityksestä tiukennettiin, ja maanmittareiden oli ainakin periaatteessa noudatettava tietyn mallikartan säännöstöä omia karttoja laatiessaan. Värityksen suhteen voimassa olivat tämän jälkeen suurin piirtein samat ohjeet kuin oli vakiintunut tapa jo aikaisempina vuosikymmeninä. Poikkeuksena aikaisempiin maakirjakarttoihin verrattuna näissä 1600-luvun lopun ja 1700-luvun alkuvuosikymmenten verollepanokartoissa oli se, että laajat metsä- ja niittyalat, samoin järvet, peitettiin yhtenäisillä väreillä. Sama päti myös peltokuvioihin. Vedet kuvattiin entiseen tapaan sinisellä, niityt vihreällä tai keltaisella, metsistä käytettiin puusymboleita mutta myös harmaankeltaista pohjaväriä, ja pellot kuvattiin harmaalla. Kun verollepanokartoissa mentiin kyläkeskuksen ulkopuolelle, jouduttiin kuvamaan laajempia alueita ja ilmiöitä. Piirirajat vedettiin punaisella päävärillä, jota saattoi reunustaa vihreä tai keltainen vahvennus, tiet punaisella tai keltaisella yhtenäisillä pariviivoilla tai pisteviivoilla. Pienemmät rajat saatettiin piirtää keltaisella. Suokuviot saivat keltaisen tai vaaleanvihreän reunuksen. Mäet ja kalliot kuvattiin harmaina ja mustina tai ruskeina aaltoina rinteitä jäljitellen. Vaikka ohjeet olivat yhtenäiset, saattoi värityksessä silti olla maanmittarikohtaisia eroja, johtuen sellaisestakin yksinkertaisesta syystä, että aina ei ollut samoja värejä käytettävissä.

Karttojen värityksessä pyrittiin siihen, että värit voitaisiin valmistaa kotimaisista raaka-aineista. Luonnonvärejä tutkittiin ahkerasti, ja mm. maineikas luonnontieteilijä Linné paneutui aiheeseen 1700-luvun puolella. Käytännössä turvauduttiin ainakin päävärien valmistuksessa ulkomaiseen tuontiin. Punaista väriä oli mahdollista valmistaa useallakin eri tavalla, mutta yleisimmin sekä kirjojen kuvituksessa että karttojen värityksessä käytettiin sinooperia. Keltaista väriä saatiin saframista, joka myös oli sekä kirjojen että karttojen värityksen yleisin keltainen väri. Vihreää saatiin ns espanjanvihreästä, etikkahapolla käsitellystä kuparioksidista. Vesistöjen kauniin sininen saatiin ultramariinista. Karttojen musta väri oli jo mustetta tai tushia, jonka raaka-aineena saattoi olla kimrööki. Värejä sekoittamalla maanmittarit tekivät omat persoonalliset mielivärinsä. Kartta oli paitsi tietopuolinen myös esteettinen kokonaisuus, jossa kaikilla osilla oli oma paikkansa ja symmetriansa. Varsinaisen karttakuvan lisäksi kokonaisuuteen kuuluivat kartan selitysosa, Notarum Explicatio, mittakaava ja kompassiruusu. Värit sulauttivat lopullisesti kartan yhtenäiseksi kokonaisuudeksi.

Esimerkkejä

Verollepanokartat

Maakirjakartat

Kirjallisuutta

Gustafsson, Alfred A., Maanmittarikunta ja mittaustyöt Ruotsinvallan aikana. nSuomen maanmittauksen historia. I osa. Ruotsinvallan aika. Porvoo 1933.

Ekstedt, Olle, Färgerna på gamla lantmäterikartot. Uddevalla 1988.

Samuelin kartat Samuel kartor. Helsingin pitäjä vanhimmissa kartoissaan 1681-1712. Toim. Teresa Leskinen – Pia Lillbroända. Vantaan kaupunginmuseon julkaisuja nro 11. Helsinki 2001.

Teksti: Heikki Rantatupa